1990-luku

---

Jazzsodan paluu

Yhdistysten toimintakertomukset ovat yleensä muodollista luettavaa, eivätkä Suomen Jazzliiton toimintakertomukset tee tähän poikkeusta. Arvoväritteiset kirjoitukset säästetään jonnekin muualle. Niinpä Jazzliiton vuoden 1995 toimintakertomus ja etenkin sen johdantoluku pysäyttää.

Toimintakertomuksen aluksi todetaan, että kulunut vuosi oli "suhteellisen tavanomainen". Sitten seuraa kolme poikkeavaa virkettä. Ensin kirjoitetaan tunnustellen, että positiivisinta vuodessa oli "tiedotustoiminnan kehittyminen" ja "Jazzrytmien vakiintuminen", siis se, että lehti "ajaa suomalaisen jazzin asiaa voimakkaasti eteenpäin ja tavoittaa suuren määrän lukijoita." Tämän jälkeen todetaan jazztiedottamisen nousseen kokonaan uudelle tasolle. Lopuksi esitetään tosiasioihin ja yleisöpalautteeseen nojaten, että lehti on "viime vuosien myönteisin ilmiö koko suomalaisessa jazzkentässä."

Tässä asiayhteydessä se oli vahvasti sanottu ottaen huomioon vaikkapa sen, että samana toimintavuonna Trio Töykeät oli ensimmäisenä jazzyhtyeenä noussut Suomen viralliselle albumilistalle (parhaimmillaan sijalle 22) ja jazzfestivaaleja alkoi olla kesä pullollaan. Jazzrytmien merkitystä alan virkistäjänä ei toki voi kiistää. Lehdelle oli tilausta, sillä Rytmi oli irtautunut jazzjulkaisun leimastaan ja JazzIt! ei kiinnostanut suurta yleisöä – tai ehkä ei edes niin sanottuja jazzdiggareita, joille Jazzrytmit oli selvästi suunnattu. Jazzrytmit ilmestyi kuusi kertaa vuodessa, ja sivuja oli yleensä vähintään 32.

Yhteiselo Jazzliiton kanssa oli hedelmällistä puolin ja toisin, kannustavaakin, kuten esimerkiksi käy ilmi lehden numerosta 4/1996, jossa Rajala kirjoitti, miten Vähäsilta tekee pienillä resursseilla jatkuvasti merkittävää työtä. "Työtä, joka ei näy välttämättä heti. Mutta näkyy tulevaisuudessa. Taatusti!" Paria numeroa myöhemmin Vähäsillasta julkaistiin iso henkilöjuttu.

Osku Rajala ja Timo Vähäsilta poseeraavat vanhojen Rytmi-lehtien kanssa. Kuva: Mikael Juntunen / Jazzrytmit.

Sekä Rajala että Vähäsilta kirjoittivat ahkerasti lehteen, ja molemmilla oli usein provosoiva ote. Jazz ja erityisesti jazzin rahoitus herättivät tunteita muissakin.

Hiiltynein debatti käytiin vuonna 1997, kun filosofian lisensiaatti Alpo Collanus ja Timo Vähäsilta kiistelivät jazztuesta. Avoimessa kirjeessään Suomen Jazzliitolle ja opetusministeriölle Collanus väitti, että Jazzliitto saa tukea liian paljon ja ansaitsemattomasti ja ennen kaikkea ohjaa sitä vääriin kohteisiin. Jazzliitto ei ollut suomalaisen jazzin asialla vaan "pimeän keskiajan periaattein toimiva ammattikuntalaitos" ja toisaalta yhteiskunnan elätti, jonka Collanus toivotti Siperiaan, siellä kun on "tilaa oikein helvetin isolle kunnalliselle jazzklubille".

Vähäsilta oli ennen avointa kirjettä nimittänyt Collanusta "antiikintutkija-jazzinharrastajaksi", mutta Collanuksen vuodatuksen jälkeen hän siirsi kapulan Jazzliiton hallitukselle, joka puheenjohtaja Klaus Järvisen arvovallalla otti vastineessaan tilastot käyttöön ja yritti pysyä asialinjalla. Keskustelua lietsoi osaltaan jazzin asemasta laadittu laaja muistio, jonka oli laatinut Järvisen vetämä työryhmä ja joka oli vastikään luovutettu opetusministeriölle.

Kyse oli jälleen kerran siitä, mikä on hyvää jazzia ja mikä ei. Onko hyvä musiikki sellaista, joka on taiteellisesti korkeatasoista? Vai onko hyvä musiikki suomalaiseen perinteeseen liittyvää? Vai onko hyvä musiikki sellaista, josta kansa tykkää? Vähäsilta edusti taidekäsitystä, käytännössä modernin jazzin koulukuntaa. Hänen musiikkimakunsa oli "moderni ja marginaalissa, eikä hän sitä mitenkään peitellyt", hallituksen entinen jäsen Mikko Peltola muistelee. Collanus oli perinnejazzin asialla ja kytki hyvän musiikin suosittuun musiikkiin. Mitä enemmän jotakin jazzin lajia kuunneltiin, sitä parempaa jazzia se oli.

Ääni- ja kuvatallennetuottajat ÄKT:n laajaa äänitetutkimusta tulkiten Collanus esitti, että ihmiset Suomessa kuuntelevat enemmän vanhaa jazzia kuin uutta. Hän ihmetteli, miksi Jazzliiton toiminta keskittyy "vähiten suosittujen jazzlajien ja jazzmuusikoiden tukemiseen". Muut keskusteluun osallistuneet kirjoittajat, esimerkiksi Jaakko Tahkolahti ja 1970-luvun alussa Jazzliiton hallituksessa istunut Eila Kaarresalo-Kasari, asettuivat enemmän tai vähemmän modernistien kannalle.

Vähemmän rähjäävämmällä kirjoitustyylillä Collanus olisi varmaan saanut puolestapuhujia taakseen. Jazzliitonkin hallituksessa istui vanhan jazzin ymmärtäjiä. Nyt hän jäi paljolti yksin.

Vanhan ja uuden jazzin debatti muistutti joiltakin osin sitä jazzsotaa, jota käytiin Helsingin Sanomissa kevätkesällä 1980. Silloin hyökkääjänä oli Jorma Moilasen kynästä lähtenyt, väljästi Jazzliittoon kytkeytynyt "ars jazz" ja vastaanottajana Porin "jazz populus". Sota jätti arven tiettyihin toimialan suhteisiin, mutta samalla se teki jazzia tunnetuksi, "satoi jazzin laariin", kuten Mikko Peltola asian ilmaisi. Vuonna 1996 vääntö jäi paljolti lajin sisäiseksi.

Mikä oli Jazzrytmien asema tässä debatissa? Vihjailemalla avoimessa kirjeessään liiton ja lehden läheisiin taloudellisiin sidoksiin Alpo Collanus halusi selvästi testailla päätoimittaja Osku Rajalan lojaliteetin kohdetta ja journalistista sietokykyä. Rajala päätti nojata sananvapauden periaatteeseen ja antoi kaikkien kukkien kukkia. Lehti ei stilisoinut juttuja – sellainen ei kuulunut Jazzrytmien toimituslinjaan muutenkaan – eikä ottanut kantaa.

Ei kuitenkaan kestänyt kauan, kun Jazzrytmien ja Jazzliiton suhde joutui koetukselle.

Jazzrytmit ja hyvä journalismi

Ei ole täysin selvää, mistä kaikki lähti, mutta selvästi liiton ja lehden sukset alkoivat mennä ristiin. Viitteitä tästä saatiin vuoden 1998 lopulla. Rajalan pääkirjoitus lehden numerossa kuusi peräänkuulutti yhteen hiileen puhaltamista ja samalla esitti Suomen Jazzliitolle vaatimuksen astua nykyaikaan, "myös henkilöstössään". Henkilökemioilla on saattanut olla asian kanssa tekemistä, kenties myös musiikkimaulla: vastakkain olivat modernisti-Vähäsilta ja traditionalisti-Rajala, jälkimmäisen luonnehdinnan mukaan toisella puolella oli "jazzpuritaani" ja toisella "all-round-musiikinkäyttäjä".

Vähintään yhtä oleellinen syy ärtymykseen löytyi lehden taloudellisesta kannattavuudesta. Kyse oli oikeastaan täsmälleen samasta kiistasta kuin Rytmin kohdalla reilu vuosikymmen aiemmin. Jazzlehti halusi suoraa tukea alan katto-organisaatiolta, joka rahan sijasta tarjosi toimituksellista apua ja mainostilan ostamista.

Jos Jazzliiton ja Jazzrytmien välinen kiistely olisi jäänyt pyörimään henkilö- ja rahakysymysten ympärille, kyseessä olisi jälleen kerran ollut sen laatuinen sisäpiiridebatti, joka ei kiinnosta muita kuin asianosaisia. Taustalla vaikutti kuitenkin myös kolmas syy, joka liittyi jos ei suoranaisesti jazzmusiikkiin niin siihen, mitä ja miten jazzista tulisi puhua. Lehden palstoilla oli juuri väitelty hyvästä jazzmusiikista. Nyt kiisteltiin myös jazzjournalismista.

Osku Rajalan mielestä lehti oli liiton ainoa aito valtakunnallinen toimintamuoto. Kiertueet ulottuivat vain tietyille paikkakunnille. Lehti sen sijaan levitti jazzin ilosanomaa koko Suomeen, "niin kuin liiton tarkoitus oli." Lehden kautta "tossunkuluttaja Utsjoella" pysyi Rajalan mielestä perillä siitä, mitä jazzmaailmassa tapahtui.

Rajalan perustelut eivät estäneet Jazzliiton hallituksen jäseniä ilmaisemasta tyytymättömyyttä lehden linjaan. Ensinnäkin Jazzrytmit oli lehti, joka ei täysin istunut vallitsevaan jazz-estetiikkaan. Se oli ilmiasultaan runsas ja rönsyilevä, paikoin räikeäkin. Kuvamateriaali sisälsi niin ammattilaisten otoksia kuin monenkirjavaa tapahtumataltiointia. Lehti muistutti enemmän sähäköitä iltapäivälehtiä ja toisaalta vaikkapa rocklehti Rumban punkhenkistä indie-linjaa (Jazzrytmien tavoin sekin oli painettu huokealle, tabloid-kokoiselle paperille) kuin esimerkiksi Rytmin hallittua eleganssia.

Jazzrytmien jutuissa ei ollut yhtenäistä tyylillistä linjaa. Kirjoitusvirheet korjattiin, mutta muuten stilisointia ei harrastettu. Jazzrytmit ei tarjonnut samanlaisia jazzmusiikin olemusta metsästäviä pohdintoja, joita oli totuttu lukemaan esimerkiksi Helsingin Sanomien palstoilta 1960-luvun lopulta lähtien. Toki Jazzrytmien avustajiin lukeutui runsaasti ammattitoimittajia mutta yhtä lailla myös innokkaita harrastajakirjoittajia. Lehti oli sisällöltään epätasainen, epäilemättä täysin tarkoituksella.

Laatujournalismin referenssi ei itse asiassa ollut kaukaa haettu. Jo syntyvuosien aikana sekä 1970-luvulla ja pitkälti myös 1980-luvulla Jazzliiton sisäpiirissä vaikutti useita jazztoimittajia, esimerkiksi Pekka Gronow, Atte Blom, Lauri Karvonen, Pekka Pöyry (tunnettu saksofonisti ehti toimia myös Rytmin ja Helsingin Sanomien jazzkriitikkona), Matti Konttinen, Matti Laipio ja Jaakko Tahkolahti. Myöhemmin toimittajia istui liiton hallituksessa huomattavasti vähemmän – merkittävimpänä poikkeuksena Osku Rajalan lisäksi Turun Sanomien Jarmo Wallenius.

Toimittajien määrän hiipuminen 1990-luvun Jazzliiton riveissä ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, etteikö jazzkirjoittamisen "lajityyppi" olisi ollut liiton tiedotusfilosofiassa läsnä. Edellä mainitut vanhan polven kirjoittajat saattoivat jazztoimittajina edustaa erilaisia mieltymyksiä, mutta yhteistä heille kuitenkin oli perehtyneisyys ja sen osoittaminen hallitulla tavalla. Päätoimittaessaan Rytmiä 1960-luvun lopulla Atte Blom heittäytyi poptaiteen virran vietäväksi, mutta tarpeen tullen hän näytti osaavansa perinteisen jazzkirjoittamisen lajin, jonka hän oli oppinut toimiessaan Hufvudstadsbladetin kriitikkona.

Jazzrytmit oli jotain muuta. Toki vaikkapa runsaasta levyarvosteluosiosta löytyi perinteistä jazzkirjoittelua, mutta vastineeksi Osku Rajalan poleemiset pääkirjoitukset saivat vanhan koulun jazzarit varpailleen. Rajalan tausta ei ollut perinteisessä, levykeräilyä painottavassa valistuneessa jazzdiggariudessa: hän oli tullut jazzjournalismin kentälle markkinointialalta. Varmaan monien silmissä näytti siltä kuin maailmallinen räikeys olisi valloittanut jazzin viimeisen vapaan linnakkeen: festivaalit oli menetetty kaupallisuuden alttarille, nyt meni journalismi.

Ei oikeastaan ollut ihme, että vuonna 1999 Jazzliiton hallitus vaati Jazzrytmeiltä "laadullista kehittymistä" ja perusti työryhmän seuraamaan tilannetta. Tällaiseen vaatimukseen oli varaa, sillä Jazzrytmit oli enemmän riippuvainen Jazzliitosta kuin liitto lehdestä.

Liiton kevätseminaarissa lehteä käytiin ryhmätyönä läpi, ja lokakuussa työryhmä antoi lausuntonsa hallitukselle. Lehden rooli todettiin merkittäväksi, mutta tämä myös toimi perusteena sille, että "lehdelle asetettavat laatuvaatimukset ovat tavanomaista haasteellisemmat". Ulkoasua moitittiin vaatimattomaksi. Visuaalinen ilme ei vastannut niitä kriteerejä, "kun toimitaan suomalaisen jazzin käyntikorttina yhteiskunnan eri tasoilla". Sisällöllisesti lehti oli parantanut otettaan, mutta editoimattomuus häiritsi kuten myös lipeämiset "ns. hyvän maun raameista".

Työryhmä päätyi vaatimaan sisällöllisesti laadukasta lehteä, joka samalla kertaa olisi myös tyylikäs ja uskottava. Jazzrytmien tulisi muuttua.

Päätoimittaja Osku Rajala oli ollut Jazzliiton hallituksessa useita vuosia. Hänen muistinsa mukaan lehden kohtalonkysymys johti lopulta äänestykseen toiminnanjohtaja Vähäsillan luottamuksesta, joka myönnettiin niukalla enemmistöllä. Aivan tällaista liiton hallituksen pöytäkirjoista ei löydy. Joka tapauksessa eräänä lopputuloksena Rajalan kausi liiton hallituksessa päättyi. Vuoden 2000 toimintasuunnitelmassa Jazzrytmeille ei enää kanavoitu tuotantotukea, vaan liitto sitoutui ostamaan ilmoitustilaa. Termiä "Jazzliiton pää-äänenkannattaja" ei pian enää löytynyt lehden infolaatikosta.

Näin helpolla Jazzliitto ei sentään päässyt Jazzrytmeistä eroon. Koko debatti nousi uudelleen esille 2000-luvulla, kun Timo Vähäsilta jätti toiminnanjohtajan tehtävänsä ja pian sen jälkeen Osku Rajala palasi hallitukseen kolmeksi vuodeksi. Sama vääntö jatkui.

Kun Jazzliiton hallituksen jäseniltä kysyy, millaisia olivat kokoukset 1990- ja 2000-luvulla, yksi asia tuntuu yhdistävän lausuntoja: aina juteltiin lehdestä. "Joka jumalan kerta [--] alkoi hirveä kiista Jazzrytmeistä, vaikkei sitä oltu pantu edes pöytäkirjaan", Rajala muistelee. Pahimmillaan kokoukset saattoivat venyä viisituntisiksi. Jossain vaiheessa istuntoa Juha Söderillä oli tapana heittää tupakkiaski lattialle sen merkiksi, että nyt riittää. Pidettiin tupakkatauko ja kohta taas jatkettiin.

Ei kokouksia kuitenkaan välttämättä vastenmielisiksi koettu. Jarmo Walleniuksella ainakin oli intoa. Erään kerran turkulaistoimittaja taas tuli viikonloppuna Jazzliiton kokoukseen Helsinkiin. Wallenius ihmetteli, kun ketään ei ollut paikalla. Kävi ilmi, että hän oli viikon etuajassa.

Pohjatyö tuli tehtyä

Siinä missä Suomen Jazzliiton aiemmat vuosikymmenet kuluivat enemmän tai vähemmän vaihtuvissa tunnelmissa, 1990-luku on jäänyt mieliin suhteellisen vakaana. Kiistoja ja valtataisteluita toki ilmeni edelleen, mutta nyt kyse ei enää ollut elämän ja kuoleman kamppailuista. Talous oli vakaalla pohjalla, ja vaikka lamakausi ravisteli koko Suomea ja siinä sivussa myös Jazzliittoa, tutina jäi verraten vähäiseksi. Talousasiat oli saatu kuntoon juuri ennen laman rysähtämistä 1992. Vuosikymmenen jälkipuolisko elettiin taas nousukauden tunnelmissa, joita Jazzliiton osalta häiritsivät lähinnä vain satunnaiset syytökset vääränlaisen jazzin tukemisesta ja sisäiset kiistelyt.

Valtakunnalliset jazzpäivät olivat vakiintuneet jo 1970-luvulla Jazzliiton vuosittaiseksi kohokohdaksi, eikä 1990-luvulla sen suhteen tapahtunut suuria muutoksia. Tapahtumat herättivät jazzväen mielenkiinnon ja keräsivät samalla maakunnallista huomiota. Tosiasiassa Jazzpäivät merkitsivät enemmän kulloisellekin järjestäjälle kuin Jazzliitolle. Mikäli Jazzliiton piirissä pohdittiin, tulisiko suhteellisen vähän muotoaan muuttanutta tapahtumaa uudistaa, niin radikaaleja päätöksiä ei asian tiimoilta tehty.

Jazzmaailmaa hämmästyttäviä avauksiakin nähtiin vähemmän. Kerava Jazz ja Jazz Jamboree herättivät mielenkiintoa, mutta Jazzliitto ei lähtenyt rakentamaan niille jatkuvuutta. Tiedotustoiminnassa luotettiin aluksi omaan JazzIt!-jäsenjulkaisuun, kunnes se sulautui Jazzrytmeihin. Jazzliitto saavutti tällä muutoksella laajemman yleisön, mutta kääntöpuolena se menetti julkaisutoiminnan kontrollin. Yhteistyölle ei löytynyt pysyvyyttä. Muutoin oikeastaan koko 1990-luku voidaan Jazzliiton osalta ymmärtää vuosikymmenenä, jolloin neljännesvuosisadan pohjatyö saatettiin loppuun. Kaikki keskeiset toimintamuodot oli perustettu, nyt niitä vain hiottiin paremmiksi.