1980-luku

Hyvästi, Rytmi

Timo Vähäsillan mainitsemat savustamisyritykset liittyivät Jazzliiton linjanvetoihin ja valta-asetelmiin sekä henkilökemioihin, eikä aina ole ihan selvää, mistä milloinkin oli kyse. Ensimmäistä kertaa kiistoihin ajauduttiin 1980-luvun puolivälissä, kun Vähäsillan välit kotiseudulle Tampereelle viilenivät.

Jazzliiton hallituksen jäsen Jouko Turunen, Rytmi-lehden päätoimittaja ja Vähäsillan entinen yhdistystoveri jazzkerho Breakista, ehdotti hallitukselle, että liiton toiminnanjohtajan toimi tulisi lakkauttaa varojen puutteessa. Taustalla vaikutti paljolti se, että Jazzliitto ei Turusen mukaan tukenut sopimuksensa mukaisesti Rytmin julkaisemista.

Rytmi oli juuri siirtynyt Fanzinelta Turusen yhtiön Hieronymuksen kustannettavaksi, ja koska julkaiseminen vaikutti taloudellisesti epävarmalta, Turunen luonnollisesti etsi ratkaisumahdollisuuksia lehden jatkolle. Fanzinen aikana Jazzliitto oli osallistunut Rytmin tukemiseen lähinnä sisällöntuottajana ja markkinoijana. Vähäsilta ei lämmennyt laajemmalle tukemiselle.

Taustalla vaikutti epäilemättä muitakin tekijöitä, sillä myös Satakunnan suunnalla tunnettiin tyytymättömyyttä uuteen toiminnanjohtajaan. Tehtävän lakkauttamista tai vähintään vastaavan henkilön vaihtamista toiseen kannatti Turusen lisäksi Pori Jazzin toiminnanjohtaja Jyrki Kangas. Ehdotus hylättiin. Turunen erosi hallituksesta, ja Kangaskin ilmoitti jättävänsä tehtävät vuoden lopussa.

Pian keskustelu kuitenkin levisi Rytmin palstoille. Numerossa 8/1985 Jaakko Tahkolahti kirjoitti, miten uuden toiminnanjohtajan aikana toiminta on tehostunut ja laajentunut, kun taas Jyrki Kangas esitti liitolle joukon vaatimuksia Rytmin tukemisesta kansainvälisen toiminnan tehostamiseen. Kankaan mielestä Suomen Jazzliitto ei ollut täyttänyt valtakunnallisen etujärjestön roolia.

Oli selvää, että liiton syyskokouksesta Hämeenlinnassa oli tulossa kiihkeä.

Kun Jazzliiton syyskokous alkoi, päätoimittaja Jouko Turunen ehdotti ensitöikseen, että liiton talousarvioon pitäisi saada suora määräraha hänen julkaisemalleen Rytmille. Aivan tähän ei sentään suostuttu. Timo Vähäsilta selitti, miten opetusministeriön määräykset valtionavustuksen käytöstä estävät vastikkeettoman tuen jakamisen yhdistyksen ulkopuolelle. Keskustelun jälkeen tarjolla oli varsin ponneton loppuponsi, jonka mukaan jäsenmaksuja kasvatetaan parin vuoden aikana sellaisiksi, että ne sisältävät Rytmi-lehden tilauksen.

Turunen oli selvästi pettynyt. Tämän jälkeen Rytmissä ei paljon Jazzliitosta kirjoitettu.

Seuraavaksi kokouksessa tapahtui yllätyskäänne. Jaakko Tahkolahti oli ollut kolme vuotta hallituksen puheenjohtajana, ja hän olisi mielellään jatkanut tehtävässä. Jyrki Kangas kuitenkin ehdotti puheenjohtajaksi York von Willebrandia, joka oli aiemmin muun muassa vetänyt jazzklubeja Helsingissä. York von Willebrand ei ollut kovin tunnettu nimi Jazzliitossa, ja itse asiassa monet jäsenyhdistysten vaikuttajat eivät olleet edes kuulleet hänestä. Kaiken lisäksi von Willebrand ei ollut kokouksessa paikalla.

Keskustelu aaltoili kiihkeänä. Lopulta Tahkolahti luopui puheenjohtajaehdokkuudesta von Willebrandin hyväksi. Samalla meni lähes koko hallitus uusiksi. Siihen Tahkolahti sentään jäi – ainoana jäänteenä vanhasta hallituksesta.

Timo Vähäsilta sai pitää toiminnanjohtajan paikkansa, mutta tapaus Rytmi/Break ei vielä ollut loppuunkäsitelty. Alkuvuonna 1986 Break ilmoitti hallitukselle ja jäsenyhdistyksille lähetetyssä kirjeessa olevansa tyytymätön Vähäsillan toimintaan ja vihjaili eroavansa liitosta, jos ei muutosta saada aikaan.

Tarkempi syy tyytymättömyyteen jäi Jouko Turusen allekirjoittamassa kirjeessä erittelemättä. Ukaasissa viitattiin Vähäsillan aiempaan kirjeeseen, joka oli tarkoitettu hallituksen jäsenille ja jossa hyvin pitkäsanaisesti käytiin läpi konfliktin taustoja ja mahdollisia seurauksia. Eipä näissä sananvaihdoissa vältytty psykologisilta profiloinneiltakaan ja saattoipa toiminnanjohtajakin avautua kertomaan, että huolimatta hyvistä uutisista kuten valtionavun mittavasta noususta "on stressi ja vitutus kuitenkin painaneet."

Vähäsilta sai sekä hallituksen että jäsenistön tuen. Myöhemmin syyskokouksessa hallituksen puheenjohtaja York von Willebrand kuitenkin ilmoitti, ettei Vähäsilta enää nauti hallituksen luottamusta, koska tämä on toiminnanjohtajana ylittänyt rajansa osoittamalla aktiivisuutta "hallitussorvailuun". Tällä mahdollisesti viitattiin siihen, että ennen syyskokousta julkisuudessa oli ollut esillä kansanedustaja Arja Alhon valitseminen hallituksen uudeksi puheenjohtajaksi.

Vähäsilta sai jatkaa tehtävässään. Willebrandin kausi sen sijaan jäi yhteen vuoteen, kun syyskokouksessa jäsenistö äänesti Jaakko Tahkolahden takaisin puheenjohtajaksi. Hallituskin vaihtui taas suurelta osin.

Epäilemättä Vähäsillan luottamuksen vaa'assa painoi suotuisa talouskehitys. Jazzliiton kammottavat sekoilut olivat tuoreessa muistissa. Ongelmista oli melkein päästy eroon, jokunen vuosikymmenen alun rahankäyttöön liittyvä epäselvyys vielä oli auki, kuten liiton hallituksen kokouspöytäkirjoista käy ilmi, mutta niistä ei enää ollut repiviksi kiistoiksi.

Suomessa elettiin taloudellista noususuhdannetta, johon myös Jazzliitto oli päässyt mukaan. Totta kai edelleen valitettiin sitä, miten jazzin asema on vaikea ja taidemusiikki kahmii kaikki edut, mutta tosiasiassa tilanne oli aikaisempaan verrattuna paljon, paljon parempi.

Tukipolitiikan uudet tuulet

Ajankohdan taidepolitiikkaan nähden Suomen Jazzliitto oli 1960-luvun lopulla lähestynyt onnistuneesti niitä "julkisia elimiä", joiden vakuuttamisen se oli perustamisen yhteydessä annetussa julkilausumassaan ottanut tehtäväkseen. Opetusministeriöltä ja Helsingin kaupungilta oli saatu vuosittain tukea, ja vaikka avustussummat eivät päätä huimanneet verrattuna vaikkapa taidemusiikin summiin, olivat ne kuitenkin linjassa tai jopa hieman linjan yläpuolella muihin myönnettyihin jazz-avustuksiin.

Jazzliiton toiminnassa mukana ollut Risto Ennekari laati vuonna 1971 Suomen Jazzliitolle listan jazzmusiikkiin kohdistuneista julkisista avustuksista Suomessa. Lista ei ole täydellinen, mutta se antoi liiton toimijoille kuitenkin kuvan siitä, missä avustusten osalta oikein mentiin.

Ennekarin listan mukaan ensimmäisiä avustuksia jazzille myönnettiin 1966, kun Satakunnan kulttuurirahasto myönsi 2 000 markkaa ensimmäisen Pori Jazz -festivaalin järjestämiseen ja kun Hämeenlinnan kaupunki tuki – enemmänkin symbolisesti – Hämeenlinnan Soitannollista Kerhoa 50 markalla. Seuraavan vuonna Porissa tukitoimi uusiutui ja lisäksi opetusministeriö avusti Suomen Jazzliittoa 2 500 markalla. Vuonna 1969 opetusministeriön avustus Jazzliitolle oli 5 000 markkaa, jonka päälle vielä myönnettiin 6 000 markan erityisavustus jazzlevytyksiin.

Ensimmäisen henkilökohtaisen jazz-apurahan sai Ennekarin mukaan Heikki Sarmanto, jolle Suomen Kulttuurirahasto myönsi vuoden 1969 alussa 2 000 markkaa Yhdysvalloissa suoritettaviin musiikkiopintoihin. Valtion säveltaidetoimikuntakin alkoi vähitellen olla suopeallinen jazzille – mahdollisesti Pekka Gronowin mukaantulo toimikuntaan edisti asiaa.

Apurahoja huomioitiin niin Rytmin palstoilla kuin Jazzliiton tiedotteissa. Sekä Eero Ojanen että Otto Donner saivat vuoden 1970 alussa yksivuotisen taiteilija-apurahan, ja saman vuoden lopussa Eero Koivistoiselle myönnettiin jopa kolmivuotinen taiteilija-apuraha. Samoihin aikoihin yksivuotisista pääsivät nauttimaan Juhani Aaltonen, Teppo Hauta-aho, Matti Koskiala, Seppo Paakkunainen ja Heikki Sarmanto. Muutkin järjestöt ja tahot tulivat mukaan, esimerkiksi Teosto ja Paulon Säätiö alkoivat tukea jazzmuusikoita ja Tampereen kaupunki avusti jazzkerho Breakia.

Voidaan hyvällä syyllä sanoa, että nämä tuet jazzimusiikille edustivat vasta varovaista alkusoittoa. Tilanne muuttui oleellisesti 1980-luvulla, jolloin valtion tuki säveltaiteille kaksinkertaistui ja samalla laajeni sisällöllisesti. Elettiin toisaalta taloudellista nousukautta, toisaalta moniarvoistumisen vaihetta, jossa vanha jako korkeaan taiteeseen ja matalaan viihteeseen jos ei nyt lakannut niin kyseenalaistui kuitenkin. Se näkyi myös taidemäärärahoissa. Esimerkiksi säveltaiteen apurahojen saajien joukossa alkoi esiintyä yhä enemmän populaarimusiikin edustajia, kuten tutkija Pekka Oesch on havainnut. Taiteilija-apurahojen kappalemäärästä jaettiin vuosikymmenen aikana 70 % taidemusiikin edustajille ja 30 % populaarimusiikin edustajille. Viisivuotiset apurahat ohjautuivat 1980-luvun lopulla edelleen pääosin taidemusiikin edustajille, mutta lyhyempikestoisissa apurahoissa taidemusiikin ja populaarimusiikin osuudet alkoivat olla yhtä suuria.

Populaarimusiikin kategoria tarkoitti tässä säveltaidetoimikunnan luokituksen mukaan pop-, rock- ja jazzmusiikkia. Suurin osa tämän kategorian apurahoista suunnattiin jazzille. Voi olla, että jazzmuusikot osasivat hakea paremmin apurahoja kuin pop- ja rockmuusikot, mutta kyllä heillä oli myös enemmän arvostusta. Kun opetusministeriö ryhtyi vuonna 1982 jakamaan 15-vuotisia taideapurahoja, jazz pääsi varsin hyvin edustetuksi. Vuosikymmenen lopussa näitä apurahoja oli myönnetty yhdeksälle säveltäjälle, joukossa Juhani Aaltonen, Eero Koivistoinen, Seppo Paakkunainen ja Heikki Sarmanto. Tämä oli selkeä osoitus siitä, että jazz oli kulttuuripoliittisessa mielessä hyväksyttyä kulttuuria, jopa taidetta.

Ilmapiiri oli siis entistä otollisempi, kun Timo Vähäsilta aloitti Suomen Jazzliiton toiminnanjohtajana. Jazzliiton valtionavustus oli äkillisesti noussut jo 1970-luvun lopulla, mutta mahdollisuudet viedä tuolloin jazzin asiaa eteenpäin valuivat hiekkaan. Hyvä kehitys kuitenkin jatkui: opetusministeriön avustusmäärä peräti viisinkertaistui vuodesta 1983 vuoteen 1986. Eikä siinä ollut kaikki. Edessä olisi vielä suurempi muutos.

Mitä oikein tapahtui? Ja kuka teki mitä? Seuraava kuvaus on oivallinen esimerkki siitä, miten asioihin vaikutettiin 1980-luvulla.

---

Jazzia lobbaamassa

Suomen Jazzliitolle koitti uusi tilanne vuonna 1987, kun Suomessa oli käyty eduskuntavaalit ja hallitus oli vaihtunut. Maata johti nyt Kokoomuksen ja SDP:n ympärille rakentunut sinipunahallitus pääministeri Harri Holkerin johdolla. Merkit viittasivat siihen, että jazzille saattaisi koittaa paremmat ajat. Oli aika lähestyä "päättäviä elimiä".

Timo Vähäsilta muistaa olleensa näihin aikoihin opetus- ja valtionvarainministeröön suuntautuneessa epävirallisessa yhteydenpidossa eli lobbauksessa mukana. Vaikka näin epäilemättä olikin – Vähäsilta muun muassa laati hakemukset ja kirjeet ministeriölle ja osallistui ahkerasti kulttuuripoliittiseen keskusteluun – keskeinen henkilö tässä toiminnassa oli kuitenkin rumpali Reino "Reiska" Laine.

Rumpali Reiska Laine sai Yrjön 1981 ja pääsi Rytminkanteen.

Sittemmin kansanedustajanakin vaikuttanut Laine oli ollut Jazzliiton hallituksessa mukana jo 1970-luvun lopulta lähtien. Timo Vähäsilta muistelee, miten Laineen mielestä Jazzliitto oli kuin "postimerkkikeräilijöiden kerho". Väheksymättä mitenkään filatelistien toimintaa (puhumattakaan alaan liittyvistä rahavirroista) Laineen vertaus tarkoitti käytännössä sitä, että Jazzliitto näperteli pikkuasioiden parissa ja että tilanne ei ollut 1980-luvulle tultaessa oleellisesti parantunut sitten 1960-luvun lopun. Laine oli turhautunut. Jotain piti tehdä – ja tehtiin.

Jazzliiton hallituksessa vaikuttanut Pekka Nissilä muistaa selkeästi sen, kuka oli lobbauksen takana: "Reiska. Reino Laine." Rumpalin omat muistikuvat ovat yhtä kirkkaat, mutta näkökulma on hieman erilainen: "Se on itse asiassa Erkki Liikasen ansiota koko juttu ja vähän Vähäsillan ja minun." Laineen mukaan suurin ansio Jazzliiton noususta menee siis poliittiselle taholle, tuoreelle valtionvarainministerille.

Oltiin Sarmannon Heikin keikalla [--] Laajasalossa, ja Liikanen sano, että hän on kyllästynyt vähän, kun aina on tommosta klassista musiikkia joka paikassa, että voiksä järkätä viiskyt soittajaa, hän järkkää viiskyt vaikuttajaa, tehdään sellainen brunssi. Seuraavana päivänä sen sihteeri soitti, että onks sulla nyt ne viiskyt soittajaa, mä sanoin hetkinen, nyt pitää ottaa Vähäsilta apuun. Soitin Timpalle ja kerättiin nimet. [--] Mä huomasin, että se olis ollut kaks viikkoa ennen vaaleja tää tilaisuus, että siitä olis tullut sellainen vaalitilaisuus. Mä sanoin, ettei ajankohta sovi. Sitten sovittiin kaksi kolme viikkoa vaalien jälkeen. [--] Siellä Liikasen kanssa juttelin, että mites tää jazzipuoli, kun hän pitää jazzista ja hän on aina kannattanut sitä ja on joka paikassa ollut mukana. Se sanoi, että katotaan, mitä voidaan tehdä, ja seuraavana vuonna oli satatonnia siellä.

Reino Laineen mukaan Erkki Liikanen sanoi, että tämä yrittää saada summan nousemaan vuosittain satatuhatta markkaa ja kymmenen vuoden päästä nousua olisi siis miljoona. Pian tämän jälkeen Liikanen kuitenkin lähti suurlähettilääksi Brysseliin ja Suomen edustajaksi Euroopan unioniin, "mutta ennen sitä hän hoiti sinne seitsemänsataatuhatta lisää." Toisin sanoen "Liikanen oli se, joka sai aikaan sen, että nyt nää kiertueet pelaa."

SDP:n kansanedustajat Erkki Liikanen ja Matti Ahde kahvilla vuonna 1984 ja kukaties keskustelemassa jazzillisista asioista. Kuva: Kalevi Keski-Korhonen / Paasikuva.

Mielenkiintoista kyllä Suomen Jazzliiton hallituksen pöytäkirjoista, kiertokirjeistä ja muista virallisista papereista ei juurikaan löydy selontekoja tapahtuneesta. Kaksi pientä viittausta on havaittavissa.

Ensinnäkin Jazzliiton hallituksen pöytäkirjassa 18.8.1987 mainitaan, että liiton toiminnanjohtaja on vieraillut opetusministeri Anna-Liisa Piiparin juttusilla keskustelemassa, miten edistyy "liiton oman momentin saanti valtion budjettiin valtion säveltaidetmk:n esityksen mukaisesti". Tuore opetusministeri arveli, ettei momenttia saada seuraavalle vuodelle, koska budjetti on paljolti ollut edellisen hallituksen valmistelema. Tapaamista oli pohjustettu Piiparille lähetetyllä kirjeellä, jossa todettiin musiikkipoliittisen tasa-arvon toimivan lähinnä juhlapuheiden tasolla. Jatkossa tukea olisi syytä ohjata niin jazzklubin perustamiseen Helsinkiin kuin kiertuetukijärjestelmän luomiseen.

Samassa hallituksen pöytäkirjassa mainitaan, että Porissa on kesällä käyty epävirallisia keskusteluja valtionvarainministeri Erkki Liikasen kanssa. Aiemmista keskusteluista ei löydy kirjauksia.

Ehkä tätä lobbausta ei haluttu aikakirjoihin. Vuonna 2015 Timo Vähäsilta ei asiaa kysyttäessä ryhtynyt avaamaan tapausta sen kummemmin – sitä kylläkin oli raotettu jo Jazzrytmeissä vuonna 2003, kun liiton toiminnanjohtajan vaihtuessa Vähäsillasta tehtiin jäähyväishaastattelu. Siinä todetaan lyhyesti mutta varsin yksiselitteisesti, miten Erkki Liikanen vaikutti siihen, että jazzille saatiin valtion budjettiin oma momentti.

Siellä momentti tosiaan oli. Opetusministeriö ohjasi varoja säveltaiteen tukemiseen eli oopperaan, opetukseen, orkestereille, tuotannoille, kulttuuritapahtumiin, taiteilijoille, tiedotukseen, tutkimukseen – ja jazzmusiikkiin. Käytännössä "jazzmusiikin tukeminen" tarkoitti Suomen Jazzliiton toiminnan tukemista eikä oikeastaan minkään muun. Reino Laine kertoo, että istuessaan valtion säveltaidetoimikunnassa, jonka suositusten perusteella musiikin valtiontuet tavattiin jakaa, hän "piti siitä kiinni ehdottomasti, että Jazzliitto saa sen rahan."

Pekka Nissilä puolestaan muistelee, että kun Helsinkiin oltiin 1990-luvun lopulla perustamassa Ravintola Juttutupaan Rytmihäiriöklubia, päätettiin tältä samalta momentilta hakea valtiontukea. Tässä vaiheessa momentti oli nimeltään "jazzmusiikin edistämiseen ja Suomen Jazzliitolle", mutta se ei tilannetta muuttanut miksikään. Tukea ei tippunut klubille. Jazzliitossa klubilobbaajien aikeesta kuitenkin hermostuttiin.

Kun momentti kerran oli saatu, tie näytti aukeavan. 1980-luvun lopusta 1990-luvun lamavuosiin saakka Jazzliiton valtiontuki nousi joka vuosi tasaisen runsaasti. Oleellista tässä ei kuitenkaan ollut tasainen kasvu. Itse asiassa valtiontuen nousuhan oli alkanut jo ennen Erkki Liikasen roolia. Oleellista oli se, että tuki saatiin vakaalle pohjalle. Kun Jazzliitolla oli valtionbudjetissa oma momenttinsa, ei sitä sieltä hevin otettaisi pois.

---