1980-luku

Mitä on Jazzliiton jazz?

Kun tarkastellaan Suomen Jazzliiton järjestämiä koulutustapahtumia 1980-luvulla, huomataan, että musiikillisessa mielessä pääpaino oli improvisoidulla jazzilla, jopa kokeellisella free jazzilla. Kiertueilla toki kuultiin muutakin jazzia, ja tiedotteissaan Jazzliitto ilmaisi olevansa kaikenlaisen jazzin takana. Mutta oliko tosiaan näin? Miten jazz oikein ymmärrettiin Jazzliitossa?

Jazzliiton perustamisen yhteydessä 1960-luvun puolivälissä puhuttiin paljon siitä, miten jazz on ihan yhtä merkittävää musiikkia kuin taidemusiikki. Jazzin korkea arvo haluttiin perustella sillä, että siitä löytyy tiettyjä taidemusiikkiin liitettyjä piirteitä, kuten luovuutta, kekseliäisyyttä, jalostunutta itseilmaisua ja virtuositeettia. 1970-luvulla jazzin arvoa perusteltiin myös sillä, että jazzista löytyy kytköksiä suomalaisuuteen ja pohjoismaiseen identitettiin. Kyse ei tämän näkemyksen mukaan enää ollut amerikkalaisesta musiikista vaan musiikista, jolle voi tietyissä yhteyksissä – esimerkiksi siis Pohjoismaissa – kasvaa tiettyä omaleimaisuutta. Jazzliitto oli ikään kuin kansallisella ja hieman pohjoismaisellakin asialla.

Entä mitä mieltä oltiin aiemmin mainitusta kolmannesta "hyvän musiikin" perusteesta, suosiosta? Mitä Jazzliitossa ajateltiin jazzista, joka myy hyvin? Oliko sellaista jazzia edes olemassa?

Jazzliiton toimintaa 1980-luvulla seurannut ja liiton hallituksessa 1990-luvulla mukana ollut Pori Jazzin tiedottaja Mikko Peltola muistelee, että niin sanotusta hyvästä jazzista ei liiton piirissä kovasti keskusteltu. Samaa sanoo 1980-luvulla hallituksessa vaikuttanut musiikkialan asiantuntija Pekka Nissilä: "Jazz ei ollut suuri kysymys." Asioita ei ehkä sanottu ääneen, mutta voisiko silti olla niin, että liiton toimintaa määritti jonkinlainen musiikillinen piiloagenda?

Matti Laipio oli mukana liiton toiminnassa 1970–1990-luvuilla, ja hänen mielestään "moderni jazz oli painottunut". Peltolan mukaan Jazzliitossa koettiin "tärkeänä pitää modernin jazzin lippua ylhäällä", vaikkei asiaa siis suoraan lausuttu ääneen. Peltolan mukaan tällainen ajatus jazzista juontaa juurensa ehkä jo 1970-luvulle.

Mikko Mattlarin väitöskirja Helsingin Sanomien populaarimusiikkikritiikistä ei peittele sitä, että 1970-luvun jazzkeskustelussa hyvällä jazzilla tarkoitettiin useimmiten ei-kaupallista, taiteellisesti korkeatasoista (tai vaihtoehtoisesti historiallisesti merkittävää) musiikkia ja huonolla jazzilla puolestaan kaupallista, yleisöä kosiskelevaa musiikkia. Rytmi-lehden tarkempi analyysi näiltä vuosilta saattaisi kertoa tästä ideologiasta ja sen suhteesta Jazzliittoon enemmän, mutta kyllä liiton jazznäkemys tulee esille toimintakertomuksistakin. Esimerkiksi vuoden 1975 konserttitoiminnasta todetaan, että pääperiaate on "edelleen nk. epäkaupallisen, hyvän jazzin tukeminen". Ehkä tällaisella lausumalla haluttiin vakuuttaa kulttuuripolitiikan päättäjiä Jazzliiton tehtävän merkittävyydestä. Toisaalta lause oli itsestäänselvyys. Suomessa ei tuohon aikaan juurikaan tuotettu jazzia, joka olisi nauttinut suurta kaupallista menestystä.

Itse asiassa 1960-luvun tilanne näytti jazz-ideologisesti hieman vapaammalta kuin 1980-luvulla. Kun Suomen Jazzliitto kokosi jazzin ystävät Helsinkiin ensimmäistä kertaa järjestetyille Jazzpäiville, avauspäivän konsertissa kuultiin uutta ja vanhaa jazzia laidasta laitaan ja seuraavana päivänä kaupungilla marssittiin DDT Jazzbandin esittämän dixielandin tahdissa. Kun DDT:n 30-vuotispäivä lähestyi 1980-luvun lopussa, yhtyeen johtohahmo Christian Schwindt tiedusteli Jazzliiton puheenjohtaja Matti Laipiolta, olisiko perinnejazzin taitajilla mahdollisuutta Yrjö-palkintoon. Tiedusteluun oli helppo vastata kieltävästi, sillä palkintoa oli tavattu jakaa yksittäisille muusikoille eikä yhtyeille. Laipio muistelee kuitenkin ehdottaneensa liiton hallitukselle, että se voisi ryhtyä jakamaan Andania-nimistä tunnustuspalkintoa ansioituneille jazztoimijoille. DDT Jazzband sai vuonna 1988 Jazzliiton historian ensimmäisen Andanian, mutta muuten trad-soundit eivät 1980-luvulla yltäneet kärkikahinoihin liiton tuki- ja palkintopäätöksissä.

Timo Vähäsillan muistin mukaan Jazzliitossa "tuettiin kaikkia lajeja", mutta tosiasiassa 1980-luvulla suosittiin moderneja rytmejä ja sointeja. Tämän Vähäsilta itsekin sanoi Suomen Sosialidemokraatin laajassa haastattelussa heinäkuussa 1985: Jazzliitto haluaa mieluiten tukea uutta ja kokeilevaa jazzia, "koska se on aina kaikkein huonoimmassa asemassa." Laaja-alaisuus alkoi vahvistua vasta 1990-luvulle tultaessa ja etenkin 2000-luvulla.

---

Hesarin jazzsota 1980

Suomen Jazzliitto ei suoranaisesti ottanut kantaa siihen, mikä on hyvää tai huonoa jazzia. Se ei kuitenkaan voinut välttyä joutumasta mukaan julkiseen keskusteluun. Kaikkein kuvaavin episodi tästä on keväällä ja kesällä 1980 Helsingin Sanomien yleisönosastolla käyty debatti jazzmusiikin tilasta.

Keskustelun aloitti 16.4. Jazzliittoa lähellä oleva toimittaja Jorma Moilanen, joka hyökkäsi Pori Jazzia vastaan syyttäen festivaalia "kassalaskelmoinnista" taiteellisesti korkeatasoisen annin kustannuksella. Myös uudet suomalaiset artistit oli Moilasen mukaan syrjäytetty festivaalin esiintyjähankinnoissa. Vastineessaan viikkoa myöhemmin Pori Jazz 66 ry:n toiminnanjohtaja Jyrki Kangas ihmetteli Moilasen vastakkainasetteluja ja kirjoitti, että juhlien "päätehtävä on rakentaa jazzin monia virtauksia peilaava ohjelmakokonaisuus" ja että kyseessä on myös kotimaisen jazzin suurkatselmus.

Jorma Moilanen jatkoi keskustelua 1.5. pitkässä kirjoituksessa syyttämällä nyt Pori Jazzia taiteellisesta sillisalaatista ja eettisesti arvelluttavasta vallankäytöstä, esimerkiksi pienien palkkioiden maksamisesta ja kokeelliseen jazziin keskittyneen Improvisoidun Musiikin Yhdistys IMU ry:n ostamisesta hiljaiseksi. Jyrki Kangas ei jäänyt pekkaa pahemmaksi vaan vastasi nelipalstaisessa palautteessaan, että festivaalin järjestäminen ei ole pelkkää toivenimilistan laatimista vaan huomioon pitää ottaa myös taloudellisia seikkoja. Kangas mainitsi, että tulevalle festivaalille on nyt palkattu IMU:n kautta uutta suomalaista kokeellista jazzia asianmukaisin neuvotteluin ja että esiintyjille maksetaan täysin kelvolliset korvaukset niin kuin on maksettu ennenkin.

Keskusteluun osallistui vielä IMU:n puheenjohtaja Jukka Hauru, joka 16.5. julkaistussa kirjoituksessaan oikaisi edustamastaan yhdistyksestä esitettyjä asiavirheitä. Lopuksi Hauru pohti, miten erilaiset jazz-instituutiot kuten Pori, YLE, UMO, apurahalautakunnat ja Jazzliitto vähättelevät uutta luovaa modernia jazzia. "Jazzliitossa ovat tosin uudet tuulet alkaneet puhaltaa", Hauru totesi.

Keskustelussa nousi esille niitä samoja estetiikkaan, identiteettiin ja talouteen liittyviä teemoja, joita jazzin ympärillä oli pyörinyt 1960-luvulta lähtien. Taustalla vaikutti etenkin Moilasen kirjoituksissa ajatus siitä, että "hyvä jazz" on ennen kaikkea taiteellisesti korkeatasoista musiikkia. Hyväksyttävän jazzin kategoriaan kelpasi myös uusi kotimainen jazz. Hyvästä jazzista Moilanen antoi useita esimerkkejä, huonosta hän sen sijaan tyytyi toteamaan nimiä mainitsematta, että kyse on ulkomaisista, kevyemmän ja kaupallisesti suuntautuneen alueen taiteilijoista.

Keskustelu kertoi omalta osaltaan myös siitä, miten Pori Jazz oli noussut keskeiseksi tekijäksi suomalaisella jazzkentällä ja miten suuria tuntoja se onnistui herättämään. Tulevina vuosina festivaalin järjestäjät saisivat kuulla yhä uudestaan ja uudestaan, miten jazz on uhrattu yritysyhteistyön ja kaupallisuuden alttarille. Kaupallinen menestystarina ja korkeatasoinen taide tuntui 1980-luvun alussa ja vielä myöhemminkin olevan yhdistelmä, jolle ei valistuneelta jazzyleisöltä aplodeja sadellut.

Keskustelu ei päättynyt tähän. Se avautui uusiin suuntiin, kun Jazzliiton perustajiin ja kulttuuripolitiikan vaikuttajiin lukeutunut Yleisradion osastopäällikkö Pekka Gronow syytti jazzväkeä "nynnyiksi". Jos Pori Jazzin ohjelmisto ei miellyttä, niin perustettakoon toiset festivaalit, Gronow ehdotti. Ja missä ovat jazzin ystävät silloin, kun pitäisi esittää hienoja suunnitelmia kulttuurilautakunnille tai hakea apurahoja? Jazzliittokin on saamaton.

Jukka Hauru (23.5.) ja valtion säveltaidetoimikunnan jäsen Tom Byysing (3.6.) vastasivat Pekka Gronowille, että jazzmuusikot tarvitsevat puolestapuhujia. Eli missä on Jazzliitto? Ja että mikä se Jazzliitto oikein on? Tom Byysingin mukaan "jazzmuusikon rooli on selkeä, mutta jazzliiton rooli on selkeytymätön, onko se sanasymboli vai ammattiliitto, sitä ei moni tiedä."

Tässä vaiheessa Jazzliiton hallituskin oli herännyt pohtimaan, pitäisikö sen ilmaista oma kantansa debattiin. Se tehtiin. Jaakko Tahkolahti kirjoitti 6.6. hallituksen edustamana Jazzliiton tehtävästä ja esitti sitten saamattomuuden syyksi tietämättömyyttä, varojen puutetta ja taantumuksellista kulttuuripolitiikkaa. Sävy oli puolusteleva, jopa alistuva. Se ei antanut liitosta kovin dynaamista kuvaa.

Kun Jorma Moilanen aloitti Jazzliiton uutena toiminnanjohtajana saman vuoden syyskuussa, vahinko oli jo liiton ja Pori Jazzin suhteiden osalta tapahtunut. Liiton toiminnan johtoon oli valittu henkilö, joka oli hyökännyt Pori Jazzia vastaan.

Mikko Peltolan mukaan tilanne koettiin Porissa epäreiluna ja se jätti syvät jäljet. Jorma Moilasen siirryttyä Jazzliiton toiminnanjohtajan paikalta pian muihin tehtäviin Pori Jazz osallistui vielä jonkin aikaa aktiivisesti liiton toimintaan ja onnistui Jyrki Kankaan ajamana vuoden 1985 syyskokouksessa Hämeenlinnassa nostamaan puheenjohtajaksi York von Willebrandin Jaakko Tahkolahden tilalle. Sinnikäs Tahkolahti palasi puheenjohtajaksi seuraavana vuonna, ja Pori Jazz menetti joksikin aikaa kiinnostuksensa Jazzliittoon, vaikka sillä säilyikin edustus liiton hallituksessa.

Muutamaa vuotta myöhemmin viilentyneitä välejä paikattiin Ultra Music Meetingillä, ja siinä onnistuttiinkin hyvin. Mikko Peltolan mukaan se oli "parasta yhteistyötä", mitä Porin ja Jazzliiton välillä koskaan tapahtui. Myöhempinä vuosina Pori Jazzista kasvoi niin iso, ettei se enää ollut riippuvainen Suomen Jazzliitosta – jos oli koskaan oikeasti ollutkaan.

"Satoi Jazzin laariin"

Suomen Jazzliiton 1980-luku lähti liikkeelle vaikeasti ja päättyi komeasti. Kähminnän ja apatian suosta noustiin valokeilaan, jossa huipentumana olivat oman momentin saaminen valtion budjettiin ja Ultra Music Meetingin näkyvyys. Ennen kaikkea 1980-lukua voidaan pitää vuosikymmenenä, jolloin Suomen Jazzliiton identiteetti vahvistui.

Uudet toimintamuodot kuten kiertueet, yhtyekilpailut ja laajat koulutustapahtumat – unohtamatta omaa JazzIt!-lehteä ja vetäjien näkyvää roolia – tekivät Jazzliiton tunnetuksi ennen kaikkea jazzmusiikin tuntijoille. Jazzpäivät herättivät kiinnostusta varsinkin maakuntalehdissä ja nostivat siltä osin tunnettuutta laajemmalle yleisölle.

Vuosikymmenen alun lukuisat henkilövaihdokset veivät liiton pohjalle. Tilanne rauhoittui hetkeksi, kun Timo Vähäsilta aloitti liiton johdossa toukokuussa 1983. Lopulta hänen pestinsä kesti yli kaksi vuosikymmentä vuotta. Ei ole liioiteltua sanoa, Timo Vähäsilta on merkittävin yksittäinen henkilö Suomen Jazzliiton historiassa.

Toiminnan rakentaminen oli kuitenkin vaikeaa, eikä yhteentörmäyksiltä vältytty. Jotkin asiat jäivät hiertämään pidemmäksi aikaa. Ehkä Rytmin ja Jazzliiton välille olisi voitua solmia tehokkaampi yhteistyömuoto silloin, kun Jazzliitolla alkoi mennä hyvin ja Rytmi oli vaikeuksissa. Jazzliiton apu tosin olisi saattanut jäädä tekohengitykseksi, sillä näytti siltä, ettei Suomessa enää ollut mahdollista julkaista säännöllisesti ilmestyvää, sisällöllisesti laadukasta ja esteettisesti komeaa jazzlehteä. Muutamaa vuotta myöhemmin Rytmi kaartui yleisempään populaarimusiikin suuntaan ja löysi itselleen laajempaa lukijakuntaa.

Selvästi Suomen Jazzliitto herätti tunteita ja myös valtataisteluita. Vaikka liiton rooli oli vielä 1980-luvun alussa epäselvä ja pienikin, vaistottiin, että jazzin etujärjestöllä on paikkansa Suomessa. Vuosikymmenen alussa käydyt debatit Pori Jazzin ohjelmapolitiikasta ja jazzväen saamattomuudesta ehkä saivat sittenkin jotain aikaan. Vaikka keskustelu jätti pahan maun ainakin Porin suuntaan, oli sillä myös puhdistava vaikutus.

Näkökantojaan joutui itse kukin puntaroimaan. Mikko Peltolan analyysi nahistelusta ja kissanhännänvedosta on osuva. Sisäpiirin sapelinkalistelu kääntyikin voitoksi. Isot asiat menivät oikeaan suuntaan:

Keskiössä oli jazzmusiikki. Kyllähän se satoi sitten lopuksi jazzin laariin. Semmoiset ihmiset, jotka eivät jazzia seuranneet [--], huomasivat, että aha, täähän on ihan niin kuin taidemuoto. Että vaikka se näytti sisäiselta miekkailulta, niin kyllä mä luulisin, että sekin satoi jazzin laariin.