Säätäjä – Suomen Jazzliitto 50 vuotta
1970-luku
Jazzlehden julkaiseminen koettiin Jazzliiton piirissä tärkeäksi. Selkein esimerkki siitä on se, että kun lehti siirtyi Jazzliiton kustannettavaksi vuonna 1975, lehteä ryhtyi päätoimittamaan liiton hallituksen tuore puheenjohtaja Matti Laipio.
Nordjazzin nousu
Yhteispohjoismainen jazz alkoi viritä 1970-luvun alussa. Kokeiltiin erilaisia toimintamuotoja. Toukokuussa 1972 Tukhomassa järjestettiin jazzia ja runoutta käsittelevä nelipäiväinen tapahtuma. Suomen koordinaattorina toimi Otto Donner. Heinäkuussa pohjoismaiset jazzliitot kokoontuivat Tanskassa ensimmäistä kertaa suunnittelemaan yhteistä toimintaa. Suomea edusti Stig Rönnqvist, josta tuli muutaman vuoden ajaksi merkittävä yhdyshenkilö Jazzliitolle.
Suomen Jazzliiton aktiivijäsenenä ja vuosina 1973–1974 hallituksen puheenjohtajana toiminut Stig Rönnqvist osallistui Jyväskylän Kesään 1969. Taustalla tuntematon sauhuttelija.
Ensin päätettiin tehdä kuitenkin jotain ihan muuta. Jazzliitot julistivat sävellyskilpailun, jota Pohjoismainen kulttuurirahasto tuki 125 000 Tanskan kruunulla (nykyrahassa noin 17 000 euroa). Yhteistyön hengessä jokaisesta Pohjoismaasta valittiin kolme sävellystä Södertäljessä Ruotsissa vuonna 1973 pidettyyn finaaliin. Suomea edustivat Jarmo Sermilä yhden ja Seppo "Paroni" Paakkunainen kahden sävellyksen osalta. Loppukilpailussa tarkoitus oli valita kustakin maasta yksi voittaja, mutta kun finaali oli ohi, voitiin todeta, että raati painiskeli päätöksenteon vaikeuden kanssa. Suomen-palkintorahat jaettiin Sermilän ja Paakkunaisen kesken.
Kilpailun voittajatyöt esitti ryhmä nimeltä Nordic Jazz Workshop. Se oli perustettu 1971 tanskalaisbasisti Erik Moseholmin toimesta, ja siihen kuului kaksitoista pohjoismaista muusikkoa. Ryhmän riveissä esiintyivät muun muassa Palle Mikkelborg, Jan Garbarek, Juhani Aaltonen, Paroni Paakkunainen, Kalle Neuman, Heikki Sarmanto, Niels-Henning Ørsted Pedersen ja Espen Rud. Täysimittaisena yhtye esiintyi harvakseen, mutta kokoonpanon pienempi versio kiersi lyhyen aikaa suhteellisen aktiivisesti Pohjoismaissa.
Erik Moseholm oli keskeinen henkilö, kun Suomen Jazzliiton kannalta toinen tärkeä ryhmittymä, Nordjazz, perustettiin 1974. Nordjazz oli eräänlainen liittojen liitto tai jazztoimijoiden verkosto, jota NOMUS rahoitti. Alku oli vauhdikas. Nordjazzin syntymisen yhteydessä perustettiin yhteispohjoismainen yhtye Nordic Jazz Quintet, jonka ensimmäiseen, sähköistä jazzia esittäneeseen kokoonpanoon kuuluivat Kjell Jansson, Ole Kock Hansen, Jukka Tolonen, Peter Østlund ja Knut Riisnaes. Yhtye kiersi Pohjoismaita ja levytti yhden LP-levyn. Myöhemmin mukana oli muun muassa Pekka Pöyry.
Pian Nordjazz-käsitteen ympärille alkoi rakentua muitakin konsepteja ja aktiviteetteja. Enemmän tai vähemmän keinotekoisesti rakennetut yhteispohjoismaiset yhtyeet eivät kantaneet kovin pitkälle, mutta konsertti- ja koulutusvaihto oli vilkasta vuosia eteenpäin. Esimerkiksi vuonna 1975 Sakari Kukon ja Hasse Wallin kvartetti oli mukana pohjoismaisten jazzyhtyeiden vaihtoprojektissa ja esiintyi Suomen Jazzliiton edustajana Tukholmassa Eurovision laulukilpailun yhteydessä järjestetyllä varjofestivaalilla. Sittemmin Pohjoismaissa kiersivät Nordjazzin tukemana muun muassa Heikki Sarmanto ja Edward Vesala yhtyeineen.
Vuosikymmenen aikana Suomessa vierailivat muun muassa Lasse Wernerin, Arild Andersenin ja Hacke Björkstenin yhtyeet. Hyvä esimerkki vaihtotoiminnasta oli, kun 1977 Gugge Hedrenius Ruotsista kävi kouluttamassa Oulunkylän Pop/jazz-opiston big bandiä ja Heikki Sarmanto teki vastaavan koulutusmatkan Ruotsiin. Seuraavana vuonna Jazzpäivillä kouluttajana oli norjalainen Frode Thingnaes.
Suomi oli aktiivisesti Nordjazzin toiminnassa mukana. Keskeisiä henkilöitä olivat Matti Laipio ja erityisesti Stig Rönnqvist, joka valittiin järjestön puheenjohtajaksi 1977. Toiminta sai dramaattisen käänteen, kun Rönnqvist kuoli liikenneonnettomuudessa 1979.
Vuosikymmenen vaihtuessa Nordjazz lamaantui, mutta ei kuitenkaan kadonnut. Toimintaa pidettiin yllä: Eero Koivistoinen kävi Norjassa ja norjalainen pianisti Per Husby Suomessa kouluttamassa nuoria muusikoita. Muutamaa vuotta myöhemmin Suomen Jazzliitto otti järjestön vetovastuun hoitaakseen, mutta yhteistoiminnassa ei enää ollut samaa paloa kuin aiemmin.
Miksi pohjoismainen jazzyhteistyö koettiin 1970-luvulla tärkeäksi? Aihe vaatisi tarkempaa tutkimista. Helppo mutta ehkä hieman kyyninen päätelmä on, että kulttuuripoliittista tukea eli rahaa oli yhtäkkiä rutkasti liikkeellä ja piti vain ojentaa käsi ja tarttua siihen. Kaikkien käsi ei toki päättäjille kelvannut, mutta jazzin kelpasi. Jazzin status oli selvästi noussut kulttuuripoliittisessa keskustelussa. Jazzille oli kertynyt tiettyä arvoa, eikä se pelkästään liittynyt taiteeseen.
Kulttuuripolitiikan näkökulmasta jazz oli mukana vahvistamassa visiota, jonka mukaan Pohjoismailla on yhteinen kulttuurinen identiteetti. Jazzilla oli pohjoista ulottuvuutta.
Pohjoismaiselle yhteistyölle oli 1950-luvulla alettu rakentaa komeaa poliittista puitetta Pohjoismaisen neuvoston nimissä, mutta maantieteellisen ja kulttuurisen itsetuntemuksen kannalta tuollaiset rakenteet kumisevat usein tyhjyyttään. Tätä samaa toisteli Euroopan yhteisöstä muun muassa ranskalainen valtiomies ja "Euroopan isä" Jean Monnet: yhteistä identiteettiä ei voi rakentaa kokouksilla ja rahalla. Tämä vaistottiin Pohjoismaissa 1970-luvulle tultaessa. Pelkkä byrokratia ei riitä. Tarvitaan taidetta ja kulttuuria osoittamaan ja rakentamaan tunnetta yhteisyydestä.
Pohjoismaisen jazzin kannalta oleellista ei ole se, onnistuttiinko identiteettihankkeessa vai ei. Jossain mielessä onnistuttiin, sillä ulkomailla alettiin puhua ilmiöstä nimeltä Nordic Jazz. Siitä tuli ainakin muusikoille oivallinen käyntikortti maailmalle joskin sittemmin myös riippakivi, jota juuri kukaan ei halunnut kaulaansa kannettavaksi.
Kulttuuripoliittisessa mielessä oleellisempaa kuitenkin oli, että jazzille tarjottiin uusi asema maailmassa. Jazz nähtiin kiehtovana esimerkkinä siitä, miten musiikki voi samaan aikaan sisältää korkeita taiteellisia päämääriä ja edustaa soundeja ja ääniä, jotka oli aiemmin kulttuuripoliittisessa keskustelussa liitetty "alempaan kulttuuriin".
Tavallaan jazzista ei tullut yhtään sen salonkikelpoisempaa kuin aiemmin, mutta salonki itse – kulttuuripolitiikan yleisvirtaus – oli muuttunut. Jazz oli tässä mielessä muutoksen ääni, vaikka kulttuuripoliittisten estradien ulkopuolella se oli jo menettänyt asemansa nuorison, muodin ja modernin elämäntavan keskipisteenä.
Rytmivaimenee
Vaikka jazzin status nousi, vaikeuksia riitti edelleen. Suomessa valtion tuki jazzille tuli muita Pohjoismaita jäljessä. Eroa saatiin kurottua kiinni vasta 1980-luvun lopulla.
Vaikeassa tilanteessa on pidettävä ääntä itsestään, ja juuri siihen Jazzliitto tähtäsi. 1960-luvun lopulla se onnistui hyvin. Jazzliiton piirissä vaikutti alusta lähtien runsas määrä toimittajia, tiedottajia ja kirjoitushaluisia jazzin harrastajia. Oli melko luontevaa, että julkaisuvaikeuksissa kamppailut jazzlehtiRytmipäätyi liiton haltuun vuoden 1967 alussa. Hetken aikaa lehteä toimitettiin ja julkaistiin palavan innon vallassa Atte Blomin johdolla. Taloudelliset ja ehkä hieman lukijakunnan makumieltymyksiäkin koskevat realiteetit tulivat pian vastaan, jaRytminkustantamisesta luovuttiin vuoden 1968 lopulla.
Lehti säilyi 1970-luvun alkupuolen päätoimittaja Matti Konttisen johdolla liiton äänenkannattajana. Myös avustajakunta koostui käytännössä Jazzliiton toimijoista. Näin Konttinen muisteli hieman yli kuuden vuoden mittaista päätoimittajan uraansaRytmin50-vuotisjuhlanumerossa:
Rytmi oli Jazzliiton äänenkannattaja ja tottahan toki Liitto lupasi kaiken henkisen avun eli laajan ja aikataulussa pysyvän kirjoittajakunnan. Niin!... Turha kai sanoakaan, että koko homman kurjin osa oli lähes alusta pitäen perätä luvattuja juttuja, jotka rukouksin ja uhkailuin tulivat sitten joskus, usein eivät ollenkaan. Sana "deadline" oli lopulta poskessamme kuin oksennus...
Kaksi ensimmäistä vuotta aikataulut vielä pitivät. Sitten vaikeudet kasautuivat, ja pian oltiin tilanteessa, jossa toimitussihteeriä ja taittajaa ei enää ollut ja "kirjapainon yösiivooja sai silloin tällöin nähdä kummitukset Konttisen ja Terämaan [lehden kustantajan] saksineen ja liimapuolloineen toivottoman näköisessä taittosähellyksessä."
Legendaarinen jazztoimittaja ja Suomen Jazzliiton pitkäaikainen aktiivijäsen Matti Konttinen hallitsi myös jazzpianon salat. Tässä hänen seurassaan Eero Koivistoinen ja Reino Laine. Kuva: Rein Marvet.
Konttisen kuvausRytmintee se itse -menetelmästä vastaa niitä kuvauksia, joita vuosikymmen myöhemmin totuttiin yhdistämään punklehtiin ja muihin ketteriin vastakulttuurijulkaisuihin – sillä erotuksella, ettäRytminpainosmäärä oli kaikkea muuta kuin pienlehtimäinen.Rytmiäesimerkiksi sai ostaa R-kioskeista ympäri maan. Lehden tilaajakortiston ylläpitäminen kysyi työtä, puhumattakaan irtonumeroiden lähettämisestä, laskutuksista ja palautusten selvittämisestä. Jokaiseen tilattuun lehteen oli luonnollisesti kirjoitettava ja liimattava osoitelappu. Samaan aikaan eli vuosina 1971–1972 Jazzliitto tehosti omaa tiedotustoimintaansa lähettämällä monistettuja A4-tiedotteita jäsenilleen ja medialle. Tavallaan puurrettiin saman asian parissa kahdella eri taholla pienin voimin.
Ei ollut mikään ihme, ettäRytmiajautui taas pahoihin vaikeuksiin. Vuonna 1972 ilmestyi Porin festivaalinumeron lisäksi vain sinänsä mittava vuosikirja, eikä myöskään vuosina 1973 ja 1974 saatu luvattuja numeromääriä täyteen. Jazzliiton toimintakertomuksissa toistui koruton luettava siitä, miten äänenkannattajaRytmiedelleen kamppailee pahoissa talousvaikeuksissa.
Liiton ja lehden välinen suhde alkoi hiipua sitä mukaa, kunRytmintempo hidastui. Vuoden 1974 toimintakertomuksessa suhteen kuvaamiseen riitti yksi lause: "Liiton äänenkannattajana on periaatteessa ollut Rytmi-lehti." Oltiin tilanteessa, jossa Jazzliiton piti joko jättää jäähyväisetRytmilletai ryhtyä pelastustöihin. Jazzliitto päätti valita jälkimmäisen tien.