1980-luku

Jazzliitto on koko historiansa ollut erilaisen kähminnän, kateuden ja vihamielisyyden pesäpaikka. [--] Em. kaltaiset taistelut ovat syntyneet henkilökysymysten ja musiikillisten näkemyserojen ympäriltä. Jazzliitto on aivan riittävän kauan ollut pikkulasten hiekkalaatikko, jonka temmellysten seurauksena kaikki osapuolet saavat pyyhkiä hiekkaa silmistään. – Toimintasuunnitelmarungon saatteeksi, 1981, tuntematon kirjoittaja

Jos 1970-luku päättyi Suomen Jazzliiton kannalta toiveikkaissa tunnelmissa, lähti 1980-luku osalta vaikeasti liikkeelle. Oikeastaan näytti siltä kuin vuosikymmenen vaihtuminen olisi samalla merkinnyt jäähyväisiä koko yhdistykselle. Mitä ihmettä? Juurihan oli saatu kolminkertainen nousu valtionavustuksen määrään!

Kun tästä kului kymmenen vuotta, oltiin taas täysin toisenlaisessa tilanteessa. Oli alkanut Jazzliiton kolmas nousukausi (joka, kumma kyllä, taas ajoittui vuosikymmenen lopulle, eikä tämä tulisi olemaan viimeinen kerta). Näiden vuosien väliin mahtuu yllä olevan lainauksen kaltaista "temmellystä" mutta myös monia hienoja avauksia ja toisaalta toiminnan vakiintumista.

Uusista avauksista keskeisiä olivat järjestelmällisen kiertuetoiminnan alkaminen 1983 ja jazzyhtyekilpailu sekä erilaiset koulutushankkeet. Festivaalitoimintaa yritettiin vaihtelevin menestyksin. Oma jäsenlehti JazzIt! alkoi ilmestyä vuosikymmenen puolivälin jälkeen, jolloin pitkästä aikaa kokeiltiin myös levyjulkaisutoimintaa. Jazzliitto julkaisi yhteistyössä Edward Vesalan Leo Recordsin kanssa Pekka Pöyryn ja Ippe Kätkä Bandin albumit. Lisäksi Jazzliitto ryhtyi Suomalaisen musiikin tiedotuskeskus Fimicin kanssa julkaisemaan levysarjaa Finnish Jazz, joka on jatkanut ilmestymistään 2010-luvulla nimikkeen Jazz from Finland alla. Kokoelmalevyt Finnish Jazz '86 ja Finnish Jazz '88 edustivat ensimmäistä ja toistaiseksi viimeistä kertaa Jazzliiton täysin omaa LP-tuotantoa.

Vakiintuneista toiminnoista Valtakunnalliset jazzpäivät ja Yrjö-palkinto saivat edelleen vahvasti huomiota tiedotusvälineissä. Lisäksi Jazzliiton kaksikymmenvuotinen taival noteerattiin mediassa varsin näyttävästi vuonna 1986. Tasavuosia juhlittiin syksyllä Groovyssa Helsingissä.

Jazzliitto alkoi olla ylpeä historiastaan, ja se myös halusi huolehtia siitä. Juhlavuoden tiimoilta Risto Ennekari lahjoitti alkuvaiheen dokumentteja liitolle. Järjestön historiaa valotettiin Rytmissä Jari-Pekka Vuorelan kirjoittamassa artikkelissa.

Suomalaisen jazzin historia alkoi muutenkin kiinnostaa, sillä Vuorela oli kokoamassa Tampereelle alan arkistoaineistoa. Asia oli ollut esillä jo jonkin aikaa, sillä vuonna 1984 Jazzliitto intoutui pitkästä aikaa antamaan julkilausuman, jossa kuulutettiin pohjoismaisen yhteistyön lisäksi muun muassa jazzarkistoinnin ja -tutkimuksen perään. Suomijazzin historiallinen kartoitus pääsi toden teolla vauhtiin seuraavana vuosikymmenen alussa, kun Helsinkiin perustettiin Suomen Jazzarkisto ja kun Otava julkaisi Jukka Haaviston perinpohjaisuudessaan merkittävän tietokirjan Puuvillapelloilta kaskimaille. Jatsin ja jazzin vaiheita Suomessa.

Jazzliitolla oli vuonna 1986 syytä juhlaan. Mutta ennen sitä... Miksi Suomen Jazzliiton tilanne oli niin vaikea 1980-luvun alussa? Syitä siihen on monia. Entä mikä mahdollisti toiminnan nousun 1980-luvun lopussa? Käytännössä apuun ratsasti se sama sankari, joka on Suomessa ollut niin monen kulttuurijärjestön pelastaja: valtio. Mielenkiintoisinta koko kehityksessä on, miten Suomen Jazzliitto onnistui nousemaan pohjasta ja vielä huomioimaan juuri ne "päättävät elimet", joiden vakuuttamisen se oli liiton perustamisen yhteydessä ottanut kohteekseen.

---

Kuilun partaalla

Suomen Jazzliiton tilanne oli radikaalisti muuttunut vuonna 1979, jolloin liitolla oli varaa palkata ensimmäinen kokopäiväinen toiminnanjohtaja. Samalla hankittiin toimistotilat Helsingin keskustasta. Hetken aikaa tilanne näytti todella hyvältä. Oli työntekijä, tilat ja oma lehti, Rytmi. Oli vakiintunutta toimintaa kotimaassa ja hedelmällistä yhteistyötä kansainvälisesti, erityisesti Pohjoismaissa.

Parin vuoden päästä oltiin täydellisessä sekasorron tilassa.

Siirryttäessä 1980-luvulle Jazzliiton toimintaa sotkivat monet henkilövaihdokset. Kaikki keskeiset tehtäväalueet eli hallituksen puheenjohtajuus, liiton toiminnanjohtajuus ja Rytmin päätoimittaminen menivät uusiksi. Matti Laipio jätti vuonna 1980 sekä Jazzliiton hallituksen puheenjohtajuuden että liiton jäsenlehden Rytmin päätoimittajan tehtävät. Hallituksen uudeksi puheenjohtajaksi valittiin Otto Donner. Hän ei viihtynyt tehtävässä kahta vuotta kauempaa. Donnerin jälkeen puheenjohtajaksi valittiin Jaakko Tahkolahti, joka ehti lyhyen aikaa vaikuttaa kaikissa keskeisissä Jazzliiton tehtävissä. Hän oli vuonna 1979 aloittanut Jazzliiton historian ensimmäisenä päätoimisena toiminnanjohtajana. Kun Tahkolahti seuraavana vuonna siirtyi täyttämään Matti Laipion jättämää aukkoa Rytmin päätoimittajana, toiminnanjohtajaksi palkattiin Jorma Moilanen. Hän hoiti tehtävää hieman yli vuoden, kunnes saatiin uusi johtaja, Anders Crohns, joka ei viihtynyt tehtävässä juuri sen kauemmin.

Tilanne vaikutti todella sekavalta. Kaiken lisäksi Jazzliitto luopui Rytmin kustantamisesta 1981, jolloin Jaakko Tahkolahti jätti kyllästyneenä jäähyväiset koko yhdistykselle – palatakseen siis paria vuotta myöhemmin järjestön puheenjohtajaksi.

Yhdistykselle on usein vaikea tilanne edessä, jos sekä hallituksen puheenjohtaja että yhdistyksen toiminnanjohtaja vaihtuvat samaan aikaan. Jatkuvuus katkeaa. Vuosina 1979–1983 Jazzliiton ovi kävi niin, että yhdistyksellä ehti olla kolme hallituksen puheenjohtajaa, neljä toiminnanjohtajaa ja kaksi jäsenlehden päätoimittajaa. Tilanne rauhoittui toiminnanjohtajuuden osalta ainakin jossain määrin, kun Timo Vähäsilta aloitti tässä tehtävässä 1983. Turbulenssia riitti toki Vähäsillankin aikana.

Toiminnallisten ongelmien lisäksi 1980-luvun alussa ilmeni talousvaikeuksia. Jälkikäteen arvioituna näyttää siltä, että paremman rahoitustilanteen koitettua vuonna 1979 Suomen Jazzliitto otti riskejä ja haukkasi liian ison palan. Päätoiminen toiminnanjohtaja ja uudet toimitilat nielivät varoja, eikä niistä haluttu luopua. Se oli täysin ymmärrettävää, kyseessä oli merkittävä saavutettu etu, jonka varaan oli mahdollista rakentaa liiton toimintaa.

Sekavassa tilanteessa päälle iski kuitenkin vauhtisokeus. Ehkä koettiin, että nyt on mahdollista näyttää ja olla rohkeita. Ehkä Pori Jazzin menestys innoitti. Ehkä haluttiin koota rivejä. Päätettiin järjestää mittava jazzfestivaali.

Kesäkuussa 1981 Helsinkiin saatiin vihdoin sellainen jazztapahtuma, jonka perään oli haikailtu 1960-luvulta lähtien. Hieman mielikuvituksettomasti nimettyyn Helsingin Jazztapahtumaan osallistui niin ulkomaisia kuin kotimaisia huippunimiä lähinnä modernin jazzin kentältä. Ulkomaisia esiintyjiä edustivat Evan Parker, Hans Reichel, Anthony Braxton ja Ethnic Heritage Ensemble.

Järjestelyissä olivat Suomen Jazzliiton lisäksi mukana Helsingin Juhlaviikot, British Council, Goethe-instituutti, Helsingin kaupunki ja Helsingin yliopiston ylioppilaskunta. Sinänsä tapahtuma oli perusteltu. Tällaista oli kaivattu. Tapahtuma myös sai paljon huomiota. Yleisöä ei vain riittänyt. Taloudelliset tappiot olivat mittavat, ja suurimman vastuun niistä kantoi pääjärjestäjä – Suomen Jazzliitto. Seuraavana vuonna festivaalia yritettiin vielä uudestaan, mutta tähtinimiin ei enää ollut varaa.

Jazzliiton tavoitteet olivat 1980-luvun alussa korkealla, mutta niissä oli myös mukana suuruudenhulluutta, kuten monet toimijat ovat muistelleet. Jazzliiton toimijoilla oli visioita, mutta homma ei pysynyt hallussa. Syksyllä 1982 oltiin tilanteessa, jossa Suomen Jazzliiton kohtalo oli kuoppaamista vaille valmis. Helsingin Jazztapahtuman jäljet näkyivät taloudellisina vaikeuksina.

Ei ollut yhteishenkeä, pelkkää välinpitämättömyyttä vain. Jos jäseniä vielä olikin mukana, eivät ne olleet kovin innokkaita maksamaan jäsenmaksua. Eihän liitolla enää ollut kustantajavaihdoksen seurauksena tarjota Rytmi-lehteäkään. Vuoden 1982 syyskokouksen alla Jaakko Tahkolahti kirjoitti Ilta-Sanomissa, miten esimerkiksi tamperelainen jazzkerho Break oli periaatteessa päättänyt olla maksamatta jäsenmaksua ja miten itse asiassa monet muut jäsenjärjestöt olivat jo vuosia laistaneet tästä velvoitteesta.

Kun Porissa järjestettävät Valtakunnalliset jazzpäivät ja sen yhteydessä pidettävä liiton syyskokous lähestyivät, tunnelmat olivat apeat. Jaakko Tahkolahti muisteli myöhemmin Jazzrytmien numerossa 1/2005, että hän lähti toimittajana tekemään juttua siitä, miten hänen entinen työnantajansa Suomen Jazzliitto lakkautetaan taloudellisten ja toiminnallisten ongelmien vuoksi. Syyskokoukseen tuli edustajia vain neljästä jäsenyhdistyksestä, mutta päätöksiä se ei estänyt tekemästä.

Kotimatkalla Tahkolahti varmaan ihmetteli, miten hänestä olikin yllättäen tullut liiton hallituksen uusi puheenjohtaja.

Jaakko Tahkolahti (1944–2012) ja Matti Konttinen (1938–2013) vaikuttivat molemmat kaikissa Jazzliiton päätehtävissä: toiminnanjohtajina, puheenjohtajina, varapuheenjohtajina ja Rytmin päätoimittajina. Tahkolahden 40-vuotispäivillä pianistina tunnettu Konttinen tarttui myös haitaristin pestiin. Kuva: Sakari Karttunen.

Tehtäviä oli paljon. Liiton hallituksen kriisityöryhmä, johon kuuluivat Tahkolahden lisäksi Pori Jazzin toiminnanjohtaja Jyrki Kangas ja Breakin edustaja Timo Vähäsilta, ryhtyi selvittämään, miten liitto voitaisiin nostaa kuiville. Ensiksi piti saada uusi toiminnanjohtaja. Tehtävään valittiin keväällä 1983 Timo Vähäsilta.

---

Timo Vähäsillan kaksi vuosikymmentä

Tampereelta kotoisin oleva Timo Vähäsilta vaikutti 1970-luvulla jazzkerho Breakissä ensin sihteerinä ja sitten puheenjohtajana. Vuonna 1978 hän oli mukana järjestämässä Valtakunnallisia jazzpäiviä ja pääsi tutustumaan lähemmin niin Jazzliiton toimintaan kuin tapahtumajärjestäjän tehtäviin. Kokemukset olivat hyviä. Mieleen jäi erityisesti se, kun Matti Laipion ehdotuksesta tapahtumaan saatiin trumpetisti Don Cherry. Melkoinen yllätys oli, kun ennen konserttia Cherry ilmaantui varoittamatta Vähäsillan kotiovelle. Trumpetisti oli katsonut hotellin puhelinluettelosta järjestäjän osoitteen ja päätti sitten lähetä moikkaamaan tätä.

Kun alkuvuonna 1983 Jazzliiton toiminnanjohtajan paikka laitettiin hakuun ("palkka on pieni ja työympäristö vaatimaton"), Vähäsilta oli vahvoilla. Hän tunsi jazzin, minkä lisäksi hän oli valmistunut ekonomiksi pari vuotta aiemmin. Valinnan jälkeen seurasi muutto Helsinkiin ja sekavan tilanteen kohtaaminen. Piti laittaa talous kuntoon, luoda yhteydet uudelleen ja tehdä Jazzliitosta tunnettu.

Aluksi Vähäsilta ei oikein itsekään uskonut mahdollisuuksiinsa: hän ei hankkinut omaa asuntoa vaan hengaili serkun nurkissa puolisen vuotta. Ehkä tulisi muutto takaisin Tampereelle?

"Mä otin sen haasteena", Vähäsilta sanoo yli kolme vuosikymmentä myöhemmin ja viittaa yhtä lailla sotkujen siivoamiseen kuin työnkuvaansa. Tehtäväkenttä oli alkuun hyvin laaja, "vessan putsaamisesta kansainväliseen edustukseen", ennen kuin myöhempinä vuosina toimistoon saatiin harjoittelijoita ja muita määräaikaisia työntekijöitä. Jossain vaiheessa Vähäsilta laski, että hänen työnsä sisälsi parikymmentä ammattinimikettä: johtaja, toimittaja, tiedottaja, keikkajärjestäjä, taloudenhoitaja, projektinjohtaja, luennoitsija, roudaaja...

Kaikkein mielekkäimpiä tehtäviä Vähäsillalle kahdenkymmenen vuoden aikana olivat tapahtumien järjestämiset, erityisesti festivaalit, ja JazzIt!-jäsenlehden toimittaminen 1987–1994.

Oliver Lake (vas.) yhtyeineen esiintyi Jazzliiton tuottamana vuonna 1985 muun muassa Kuopiossa, jossa liiton puheenjohtaja Timo Vähäsilta pääsi soittajien kanssa yhteiskuvaan. Kuva: Timo Vähäsillan arkisto.

Tietynlainen paperityö ja byrokratian pyörittäminen nousevat esille asioina, joita Vähäsilta muistelee vähiten mielekkäinä. Samalla juuri ne olivat niitä tehtäviä, joiden hoitamisesta kaikki muut nostavat hänelle hattua. Matti Laipion mukaan "Timo oli hirveän hyvä taloushallinnossa, saattoi luottaa siihen, että toiminnat toimi, eikä ollut riskejä siitä, että ollaanko tässä nyt rosiksessa koko hallitus". Mikko Peltola sanoo, että Vähäsilta hoiti kirjaukset, tilinpidon, hakemukset ja toimintakertomukset niin, että "toimiston ryhti oli kunnossa." Jarmo Wallenius, Juha Söder ja oikeastaan kaikki muutkin informantit toistavat samaa.

Vähäsillan alkuvuosien aikana noustiin ahdingosta, tehtiin paljon uusia avauksia ja saatiin toiminta vakaalle pohjalle. Jäsenyhdistykset lähtivät mukaan. Ei voi tietenkään kokonaan laskea Vähäsillan ansioksi, että vuodesta 1983 vuoteen 2003 Jazzliiton jäsenyhdistysten määrä nousi kahdestakymmenestä neljäänkymmeneen tai että valtionapu kasvoi 16 000 eurosta 202 000 euroon, mutta kyllä kehitys häneen paljolti henkilöityi.

Alkuaikoihin ja yhtä lailla myöhempiin vuosiin mahtui toisaalta myös paljon turbulenssia: "Minut yritettiin savusta pois monta kertaa", Vähäsilta muistelee. Vähäsillan ansiot yhdistyksen perusasioiden hoitamisessa tunnustetaan, mutta hänen persoonastaan ja johtamistavastaan oltiin montaa mieltä. Vuonna 1996 Jazzrytmit kuvasi Jazzliiton toiminnanjohtajaa seuraavasti:

Vähäsilta on niitä miehiä, jotka eivät sanattomaksi jää. Moitteen sanakin singahtaa tarpeen vaatiessa. Siksipä monet raateluhampaat ovatkin suuntautuneet Vähäsillan kaulavaltimolle.

Kirjoituksen sävy oli innostunut. Muutamaa vuotta myöhemmin lehti ja Vähäsillan johtama liitto kiristelivät hampaita toisilleen.

Toki Vähäsilta tuli hyvin toimeen ihmisten kanssa. Kenen kanssa yhteistyö sujui parhaiten hänen itsensä mielestään? Vähäsillan vastauksessa monia nimiä nousee esiin, muun muassa Jaakko Tahkolahti, Joensuun jazzvaikuttaja Jussi Sierla, hallituksen puheenjohtaja Klaus Järvinen, toimiston työtoveri ja sittemmin liiton kirjanpitäjä Jarmo Lahti, muusikko Reiska Laine... Näistä luottokumppaneista Jussi Sierla esimerkiksi muistelee, että Vähäsilta oli "jossain määrin kulmikas henkilö, mutta itse tulin aina hänen kanssaan hyvin toimeen."

Usein yhteistyö lähti hyvin käyntiin, mutta tiivis kanssakäyminen vaati veronsa. Matti Laipio kertoo, että kun hän palasi hallituksen puheenjohtajan tehtävään 1988, yhteistoiminta Vähäsillan kanssa "oli alussa ihan okei". Monien mielestä Laipio ja Vähäsilta muodostivat hyvän duon, joka sai todella paljon aikaan ja osallistui aktiivisesti jazzin aseman parantamiseen vaatimalla muun muassa lähdeverokäytännön yhdenmukaistamista. Myöhemmin yhteistyössä oli Laipion mielestä "skismaa".

Kun Jazzliitto ja edellä mainittu Osku Rajalan johtama musiikkilehti Jazzrytmit yrittivät 1990-luvulla löytää yhteistä linjaa, taputeltiin välillä hyvässä hengessä toisten selkiä ja oltiin kohta napit vastakkain. "Ups and downs", Vähäsilta kuittaa. Hallituksen pitkäaikaisen jäsenen Juha Söderin mukaan hänellä ja Vähäsillalla oli "voimakas viha–rakkaus-suhde": useimmiten asiat toimivat, välillä ei.

---