1990-luku

Kun 1990-luku käynnistyi, Suomen Jazzliitolla meni hyvin. Sen talous oli kunnossa, valtiontuki oli jopa huimassa nousussa. Vuosivaihto oli vuonna 1991 jo 2,5 miljoona markkaa eli noin 400 000 euroa – vuosikymmenen takaisesta tilanteesta nousu oli ollut yli kaksikymmenkertaista!

Talouslama iski pian tämän jälkeen Suomeen, ja se vaikutti muutaman vuoden ajan myös Jazzliiton toimintaan. Suurilta draamoilta vältyttiin. Kiertuetoiminta supistui hetkellisesti, kunnes se palasi sitten entistä vahvempana.

Edellisellä vuosikymmenellä käynnistyneet Jazzliiton kiertueet olivat 1990-luvulle tultaessa vakiintuneet ja nousseet samalla siksi toimintamuodoksi, josta liitto tunnettiin alan toimijoiden ja harrastajien parissa. Huomiota herättivät myös omat festivaalit ja tapahtumat: Ultra Music Meeting Pori Jazzin yhteydessä, sen seuraaja Kerava Jazz -festivaali 1991–1994 ja kaikkien aikojen suurimmaksi mainostettu suomalainen jazzkatselmus Jazz Jamboree Helsingissä 1994–1995.

Saxperiment, Kerava Kvartetti ja Kalmisto ensimmäisellä Kerava Jazz -festivaalilla vuonna 1991. Kuva: Suomen Jazzliitto.

Vuoden 1994 Kerava Jazz -festivaalilla esiintyivät mm. kitaristi John McLaughlin ja saksofonisti James Carter.

Uusista, pitkäikäiseksi osoittautuneista avauksista vuonna 1996 alkanut yhteistyö Charles Gilin Vapaat äänet -hankkeen kanssa sai innostuneen vastaanoton. Laajemmassa julkisuudessa Yrjö-palkinnot herättivät edelleen eniten huomiota. Kilpailevia palkintoja ei jazzmarkkinoilla juurikaan ollut.

Vakituisia toimihenkilöitä Jazzliitolla oli koko vuosikymmenen vain yksi: toiminnanjohtaja. Pestiä hoiti koko ajan sama henkilö: Timo Vähäsilta.

Lyhytaikaisia harjoittelijoita, apulaisia, sihteereitä ja työllistämistuettavia kävi Jazzliitosta vähän väliä hakemassa vauhtia opintoihin tai työuralle. 1980-luvulla toimistoapulaisina olivat Katriina Punnonen, Lenita Tynkkynen, Tiina Jokela ja Raija Heljakka. 1990-luvulla vaihtuvia työntekijöitä olikin jo runsas määrä: toimistoapulaisena Kati Lakner, uudestaan ja useamman vuoden Lenita Tynkkynen (vuoden 1994 toimintakertomuksessa tittelillä "monitoimihenkilö"), valo- ja äänimiehenä Vesa Laine, talous- ja projektisihteerinä Jarmo Lahti, josta sittemmin tuli liiton kirjanpitäjä, toimistoapulaisina Raimo Kavonius, Tuomo Tuovinen, Aila Mäkelä, Khalida Marouf, Pasi Mäkelä, Joni Anttonen, kesäharjoittelijana Sanna Konttinen, taloussihteerinä Tarja Hottinen, toimistosihteerinä Keiko Morishita ja siviilipalvelusmiehenä Antti Saukko.

Toiminnanjohtajan ja hänen alaistensa työtä valvoi jäsenistön valitsema hallitus puheenjohtajan vetämänä. Siinä missä 1980-luvulla Jazzliiton puheenjohtajan tuolilla ehti istua yhteensä viisi henkilöä, nyt edettiin hieman seesteisemmissä tunnelmissa. 1990-luvulla Jazzliitossa vaikutti kolme puheenjohtajaa. Ihan kokonaan ilman henkilövääntöjä vuosikymmenestä ei kuitenkaan selvitty.

Liiton puheenjohtaja Matti Laipio jäi hallituksesta pois 1994, sillä kiireet oman firman vetämisessä asettuivat etusijalle. Yrittäjän aika ei enää riittänyt liiton toimintaan. Toisaalta entiset aktiivijäsenet muistelevat hieman vaivautuneena, miten Raahen syyskokouksessa juoniteltiin johtotehtävästä vetäytyvän Laipion näkemyksiä vastaan ja – päätoimittaja Osku Rajalan sanoin – "kerättiin junttaa" uuden puheenjohtajan valitsemiseksi.Rajala itsekin liittyi rintamaan, jota hänen mukaansa veti toiminnanjohtaja Vähäsilta. Rajala myöntää olevansa jälkiviisas sanoessaan, että "se oli virhe" ja "helvetin korni tapahtuma". Laipiota nimittäin arvostettiin. Hän oli jazzin kävelevä tietosanakirja ja "kokoava hahmo" ja "erittäin aktiivinen", muistelee esimerkiksi Pori Jazzin tiedottaja Mikko Peltola. "Hän avasi monta ovea ja ideoi."

Matti Laipiolla oli paljon tietämystä ja suhteita, joita hän oli menestyksekkäästi käyttänyt liiton parhaaksi. Kaiken lisäksi mennyt vuosi 1994 oli ollut hyvä: oli noustu lamasta ja järjestetty mittava jazzkatselmus, Jazz Jamboree. Syystä tai toisesta toiminnanjohtajan ja puheenjohtajan yhteistyö ei kuitenkaan sujunut entiseen malliin. Ehkä henkilökemiat eivät enää kohdanneet, tai ehkä työnjaossa oli epäselvyyttä. Kummatkin halusivat esimerkiksi järjestää festivaaleja ja kirjoittaa jazzpolitiikasta.

Kesken Raahen syyskokousta puheenjohtajaehdokkaaksi nostettiin musta hevonen, rumpali Reino Laine, joka tosin ei ollut paikalla. Hänet saatiin puhelimitse kiinni. Laine suostui ja valittiin, mutta hän vetäytyi myöhemmin jääviyssyihin vedoten. Laine vaikutti samaan aikaan Pori Jazzin hallituksessa, ja hän valitsi mieluummin Porin kuin Jazzliiton. Ei auttanut muu kuin kutsua jäsenet uudelleen koolle.

Ylimääräisessä jäsenkokouksessa alkuvuonna 1995 puheenjohtajan tehtävään valittiin turkulainen jazzvaikuttaja ja levykeräilijä Pekka Johansson, jonka kausi jäi kahden vuoden mittaiseksi. Johanssonin jälkeen liiton puheenjohtajaksi valittiin Pop & Jazz Konservatorion rehtori ja tunnettu jazzmies Klaus Järvinen, joka luotsasi Timo Vähäsillan kanssa Jazzliiton 2000-luvulle.

---

Kiertuetoiminnan perusteet

Timo Vähäsilta muistelee, että ryhtyessään toiminnanjohtajaksi hän kiersi ympäri Suomea ja loi uudelleen yhteyksiä, jotka olivat hiipuneet ja osin jopa katkenneet. Jäsenmäärä alkoi kasvaa. Suurin osa jäsenyhdistyksistä oli edelleen paikallisia jazzkerhoja, mutta joukkoon mahtui muitakin toimijoita, muun muassa muita etujärjestöjä, tapahtumajärjestäjiä (jotka käytännössä olivat yhdistysmuotoisia) ja big bandeja. Vähitellen Jazzliitto alkoi olla varsin mittava "yhdistysten yhdistys". Vuonna 1990 jäsenyhdistyksiä oli 34, vuosikymmenen lopulla niitä oli parhaimmillaan peräti 42. Kaikkinensa Jazzliitossa on sen historian aikana ehtinyt olla mukana yli sata jäsenyhdistystä!

Keskeisin tapa, jolla katto-organisaatio palveli jäseniään, oli tuettu kiertuetoiminta. Kyseessä ei ollut mikään salainen systeemi. Tukijärjestelmää esimerkiksi selvitettiin liiton omassa JazzIt!-lehdessä vuonna 1992. Liitto tarjosi opetusministeriön määrärahalla ja Esittävän säveltaiteen esittämiskeskus ESEKin tuella kiertueita niin sanotulla subventioperiaatteella eli tukipalkkioilla. Jazzliitto maksoi muusikoiden keikkapalkkiot. Paikalliset konserttijärjestäjät puolestaan maksoivat Jazzliitolle esiintymiskorvauksen, joka oli tuntuvasti kokonaiskustannuksia pienempi. Jazzliitto myös edelleen myönsi jäsenyhdistyksilleen matkatukea kotimaisten jazzyhtyeiden yksittäisiä konsertteja varten.

Perusajatuksena molemmissa tukimuodoissa oli saada aikaan laajaa konserttitoimintaa niin määrällisesti kuin laadullisesti. Parhaiten järjestelmästä hyötyivät ne yhdistykset, joilla oli aktiivista toimintaa. 1990-luvun alussa tukea saivat eniten Kuopion, Oulun ja Helsingin toimijat. Vanavedessä seurasivat Raahe, Jyväskylä, Vaasa ja Tampere.

Liitto tarjosi muutakin kuin subventiota. Se esimerkiksi liisasi 1990-luvun lopulla jazzharrastajana tunnetun Fordin toimitusjohtajan Pekka Leanderin avulla Ford Transit -keikkabussin. Hallituksen jäsenen Risto Oinaalan äänentoistofirman kautta hankittiin Bosen PA-järjestelmä. Ainakin Raahessa muistellaan, että näin päästiin eroon kiertueyhtyeiden esityksiin liittyvistä kiusallisista äänentoisto-ongelmista.

Liiton keikkabussihistoriaan liittyy monenlaisia tarinoita. Näin Charles Gil muistelee erästä Vapaat äänet -kiertuetta:

Helmikuussa 2007 Oddarrang ja Thôt soittivat Savonlinnassa. 35 asteen pakkanen oli kestänyt kolme päivä. Seuraavaana päivänä oli pitkä siirto Poriin. Jazzliiton pikkubussi ei kestänyt tätä rajua kylmyyttä, ja akut olivat tyhjentyneet yön aikana kokonaan. Laitettiin molemmat bändit bussiin ja junaan. Äänimies Kimmo Antikaisen kanssa hoidettiin bussi huoltoon. Sitten ajettiin vuorotellen lähes taukomatta kohti Poria. Klo 19 Thôt soitti ensimmäisen setin lainasoittimilla. Saavuimme perille sen aikana ja luovutimme soittimet Olavi Louhivuorille ja kumppaneille. Oddarrang veti keikan omilla soittimilla.

Kiertueyhtyeiden valitseminen oli merkittävä musiikkipoliittinen päätös. Pääsy kiertueelle saattoi toimia ratkaisevana yllykkeenä yhtyeiden jatkotoiminnalle ja muusikoiden urapäätöksille. Kiertueilla soittajat saivat sellaista ammatillista kokemusta ja palautetta, joita muulla tavoin ei voinut hankkia. Esiintymistaidot kehittyivät.

Eikä yleisönkään roolia voi sivuuttaa. Ilman tuettuja kiertueita yleisö ei olisi päässyt kuulemaan suomalaista jazzia oikeastaan muuten kuin kesäfestivaaleilla. Kun Suomen Jazzliitto juhli tuhannetta kiertuekeikkaansa vuonna 2001, tapaus ylitti uutiskynnyksen ja huomioitiin jopa television pääuutisissa.

Kuopiossa järjestetyn Ira Kaspin keikalta saatiin yleisökommentteja. Timo Kornion lause oli osuva: "En hirveä jazzin ystävä ole tai tuntija, mutta tää on hyvää musiikkia kuunnella."

Liiton merkitys jazzin agenttina on kiistämätön – tai ehkä se pikemminkin on toiminut salaisena agenttina. Yleisölle ei välttämättä ole aina valjennut, mitä Jazzliitto oikein tekee ja millainen rooli sillä on kiertueilla ollut. Ei sen tarvinnutkaan olla selvää. Jazzliitto on säätänyt toimintaa taustalla.

Järjestäjien ja soittajien kannalta tilanne oli toinen. Oleellinen kysymys niin 1990-luvulla kuin myöhemmin oli se, kuka tai mikä kiertuepäätösten takana vaikuttaa. Miten päätökset tehtiin?

---

Liitto vallankäyttäjänä

Informanttien kommenteista ja liiton historian ajankohdasta riippuen kiertueille lähetettiin yhtyeitä erilaisin päätäntämenetelmin. Matti Lapion mukaan 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun alussa päätökset tehtiin selkeästi ja avoimesti. Tiedettiin, mitkä bändit halusivat mukaan, ja hallitus teki ensimmäisen karsinnan. Tämän jälkeen kyseltiin jäsenyhdistysten mielipiteitä, tehtiin eräänlainen "koemarkkinointi", koska omavaltaisessa määräämisessä ei olisi ollut mitään mieltä.

Kolmella eri vuosikymmenellä vaikuttanut toiminnanjohtaja Timo Vähäsilta muistaa asian toisin. "Pitkäänhän mä päätin itse, mikä bändi pääsee kiertueelle", hän väittää. Vähäsillan mukaan jossain vaiheessa hallituksen päätäntävalta kuitenkin kasvoi. Kun tietoliikenneyhteydet kehittyivät ja kun samalla tarjokasmäärä kasvoi "tolkuttomasti", lähetettiin jäsenyhdistyksille kysely: "Saattoi olla 30–40 bändiä listassa. Ketä haluaisitte eniten?"

Tästä tolkuttomuus sitten vain lisääntyi. 2000-luvulla jokaisella hakukierroksella paikkaa kiertueelta tavoitteli keskimäärin 70 yhtyettä. Miten näistä pystyttiin ruotimaan muutamat yhtyeet? Ehkä liiton historiassa oli hetkiä, jolloin Vähäsillan itsevaltiusmenetelmä meni mutkattomasti läpi. Useimmiten kuitenkin päätökset tehtiin yhdessä.

Turku Jazz ry:ssä vaikuttanut jazztoimittaja Jarmo Wallenius tuli liiton hallitukseen 1998 ja oli yhtäjaksoisesti mukana peräti neljätoista vuotta. Hän painottaa jäsenyhdistysten roolia: Yhdistykset saivat "antaa puoltoääniä", joita sitten hallituksessa pyrittiin noudattamaan. Markus Partasen toimittamassa Rytmihäiriöitä-kirjassa tuottaja Anki Heikkinen kertoi, että 2000-luvulla näihin äänestyksiin osallistui lähes puolet jäsenyhdistyksistä. Paljon kannatusta saaneet yhtyeet otettiin ehdokaslistan kärkeen. Maati Rehorin toiminnanjohtajakaudella 2008–2015 valintaprosessi uudistettiin kahdesti:

Alkuun valinnat perustuivat jäsenyhdistysten äänestyksille. Yhdistykset äänestivät mieleisiään yhtyeitä Jazzliiton hallituksen työvaliokunnan esikarsimalta listalta, ja mutta kun äänestykseen osallistuvien yhdistysten osuus pieneni dramaattisesti, systeemiä haluttiin miettiä uudestaan. Kenen valinnoista oikeastaan oli kyse? Päädyttiin pyytämään esikarsitusta listasta joka kierroksella vaihtuvien asiantuntijoiden – pääasiassa muusikoiden, myöhemmin myös tuottajapuolen edustajien – suositukset, joiden rinnalla edelleen toteutettiin yhtyeiden kysyntää kartoittava jäsenkysely.

Rehor kertoo, että Jazzliiton hallitus huomioi valinnoissa sekä suositukset että jäsenkyselyn, mutta muitakin kriteerejä käytettiin. Suuresta hakijamäärästä johtuen samat yhtyeet tai yhtyeenjohtajat eivät pääsääntöisesti voineet päästä peräkkäisinä vuosina kiertueille, ja toisaalta ESEKin rahoitus rajoitti ulkomaisten muusikoiden osuutta yhtyeissä.

Viime vuosina Jazzliiton hallituksessa oli taas enemmän muusikoita mukana, ja aivan toimeni loppuvaiheessa käytännön valinnat siirtyivät hallituksesta kootulle taiteelliselle toimikunnalle. Jäsenkyselyitä jatkettiin, mutta kun vastauksia saatiin vain 3–5/kysely, ne eivät suoraan ohjanneet valintoja. Jazzliitossa lopulliset kiertuevalinnat teki aina koko hallitus yhdessä.

Kiertueyhtyeiden valintakriteerit eivät ole olleet kiveen hakattuja. Niitä on muuteltu ja hiottu, joten ei ole ihme, jos etenkin 1980- ja 1990-luvun valinnoista on olemassa erilaisia käsityksiä. Niihin liittyi myös kiistoja.

Eräs hurjimmista muistoista liittyy 1990-luvun vaiheeseen, jolloin Jazzliitossa mietittiin, voisiko tuen hoitaa niin, että annetaan rahoitus suoraan ammattimaiselle bändinjohtajalle, joka sitten hoitaa matkat, majoitukset ja keikat järjestäjien kanssa. Jazzliitto olisi tässä vain eräänlainen välikäsi. Reino Laineen mukaan erään kerran jouduttiin uhkaavan tilanteen eteen.

Jazzliitto oli mennyt lupaamaan Edward Vesalan yhtyeelle, että tarjolla on suoraa tukea, "viiskyttonnia tai jotain tällaista". Yllättäen tulikin jokin este, tukea ei voitukaan jakaa tällä tavalla. Kun uutinen kantautui yhtyeen korviin, nousivat soittajat sotajalalle.

Mähän olin Vähäsillan henkivartija. Nää modernit taiteilijat oli siellä porttikongissa odottamassa, koska Vähäsilta tulee töihin, että ne vetää turpiin sitä. Mä olin pari kertaa siellä vartioimassa Vähäsiltaa, ettei ne hakkaa sitä. Se meni niin pitkälle se homma.

Asialla olivat Laineen mukaan "Vesalan kaverit ja Vesala nimenomaan itse kanssa". Vallan mukana saattoi siis seurata vauhtia ja vaaratilanteita. Oma kiertue oli levytysten ohella monen esiintyjän päätavoite, ja Jazzliitolla oli runsaasti sanavaltaa sen suhteen, kenen kiertuetoiveet täyttyivät ja kuka joutui pettymään. Oikeastaan jazzkiertueita ei Suomessa voinut järjestää ilman Jazzliittoa. Ei ole ihme, jos tunteet silloin tällöin kuumenivat.

Mitä sanovat aikalaislähteet Suomen Jazzliiton merkittävimmästä vallankäytön muodosta?

Vuoden 1999 Jazzrytmien ensimmäisessä numerossa Timo Vähäsilta selitti juurta jaksain kiertueyhtyeiden valintojen vaikeutta. Prosessi ei ollut yksinkertainen. Kiertueita ja niihin liittyivä valintoja tehtiin kahdesti vuodessa. Hakijoita kiertueelle oli tyypillisesti 35, joista noin 30 täytti Jazzliiton asettamat laatukriteerit ja pääsi ehdokaslistalle. Keskeiset kriteerit oli, että yhtyeen täytyy olla kotimainen, korkeatasoinen ja ammattimainen. Hallituksen ehdokaslista lähetettiin jäsenyhdistyksille, joilta saatiin neuvoa antava äänestys. Lopulliset päätökset teki Jazzliiton hallitus. Normaalisti viisi yhtyettä valittiin kiertueelle.

Vuoden ensimmäinen kiertue tehtiin keväällä, toinen syksyllä. Tyypillisesti jokainen yhtye teki oman kiertueensa. Yhteiskiertueet olivat harvinaisia. Kesälle kiertueita ei kannattanut sijoittaa, sillä tarjolla oli festivaalien muodossa keikkoja muutenkin.

Yhdistysten äänimäärien ja laatukriteerien lisäksi punnittiin myös muita tekijöitä, kuten kiertuebändien tyylillistä vaihtelua. Piti valita musiikillisesti erilaisia yhtyeitä. Eikä taloudellisia ehtojakaan voinut syrjäyttää. Oli esimerkiksi kustannusedullisempaa lähettää kiertueelle trio kuin sekstetti.

Paikalliset järjestäjät saattoivat ääniä antaessaan käyttää erilaisia perusteluja. Totta kai haluttiin yleisömagneetteja. 1990-luvun jälkipuoliskolla jokaisen keikkajärjestäjän suosikkilistan kärjessä oli ennennäkemättömään suosioon singahtanut Trio Töykeät.

Trio Töykeiden Iiro Rantala.Kuva: Maarit Kytöharju.

Jazzrytmien palstoilla yhtye oli lukijoiden suosikki kerta kerran perään. Tasavertaisuuden nimissä samaa yhtyettä tai samoja muusikoita ei kuitenkaan voitu vuosi vuoden perään ottaa mukaan Jazzliiton kiertueelle.

Järjestäjät saattoivat myös miettiä kytkentöjä muuhun paikalliseen tarjontaan. Turussa esimerkiksi katsottiin listaa sillä silmällä, löytyisikö sieltä jokin nimi, joka sopisi maaliskuun Turku Jazz -tapahtumaan.

Aina kiertueyhtyeiden valinnat eivät onnistuneet. Usein yleisö ja osa järjestäjistä halusi perinteisempää jazzia, liitto puolestaan suosi etenkin 1980-luvulla mutta myös seuraavalla vuosikymmenellä enemmän modernimpaa näkökulmaa.

---