Perintö

Onko Jazzliiton alkuperäinen tarkoitus edelleen ajankohtainen?

Tähän on periaatteessa helppo vastata. Kyllä on. Liiton alkuperäisissä säännöissä todettiin: "Liiton tarkoituksena on jazzmusiikillisen kulttuurin edistäminen ja jazzin etujen valvominen Suomessa sekä toimiminen suomalaisten jazzinharrastajien ja jazzmuusikkojen yhteiselimenä." Vuoden 2013 sääntöuudistuksen jälkeen sanamuodot ovat hieman muuttuneet: Jazzliiton tarkoituksena "on edistää jazzmusiikin ja -kulttuurin yleistä tunnettuutta, arvostusta ja asemaa kotimaassa ja kansainvälisesti", minkä lisäksi tehtävänä on "parantaa alan eri toimijoiden toimintaedellytyksiä".

Tarkoitus ei ole muuttunut. Mutta toteutetaanko sitä tänä päivänä samalla tavalla kuin puoli vuosisataa sitten?

Haastattelin tätä historiikkiä varten useita ihmisiä. Lähetin heille etukäteen Jazzliiton perustamisen yhteydessä annetun julkilausuman ja pyysin heitä miettimään sitä, onko lausuma edelleen ajankohtainen.

Kaipasin erityisesti kommenttia julkilausuman ensimmäisen kappaleen päätöslauseeseen: "Suomen Jazzliitto aikoo aktiivisesti toimia kahdella tärkeällä sektorilla, joista toinen on virallisten elinten huomion kiinnittäminen jazzmusiikin vaikeaan asemaan ja toinen ns. suuren yleisön valistaminen."

Vastaukset poikkesivat melko lailla toisistaan. Joillakin oli asiasta varmoja näkemyksiä. Joillekin lausuman sanamuodot ja koko kysymys tuottivat hämmennystä. Havaitsin vastaajien puheista tiettyä kunnioitusta perustajien näkemyksiä kohtaan mutta myös kohteliaisuuteen puettua kritiikkiä. Moni ymmärsi, että vuonna 1966 tilanne oli oleellisesti toinen kuin viisi vuosikymmentä myöhemmin.

Minua kiehtoi ajatus siitä, miten historia voi tulla osaksi nykypäivää. Mikä oikein on Suomen Jazzliiton perustajien perintö?

Näin puhui hallitus

Oli syyskuun 2015 ensimmäinen lauantai. Olin kolmisen viikkoa aiemmin aloittanut Jazzliiton historian tutkimisen ja halusin nyt esitellä hanketta liiton hallitukselle. Juuri ennen tapaamista sain päähäni, että voisimme keskustella liiton alkuperäisestä tehtävästä. Hallituksen jäsenet olivat täysin valmistautumattomia kysymykseen, kun menin julkilausuma mukanani tapaamaan heitä. Jazzillisessa hengessä vastaukset piti siis improvisoida.

Jazzliiton nykyiset toimitilat sijaitsevat Helsingissä Sörnäisten, Kinaporin ja Kallion kaupunginosien raja-alueella. Ollaan kirjaimellisesti ihmisten keskellä. Talon infotaulun mukaan rakennuksessa asuu pääosin yksityishenkilöitä. Ulkona Hämeentien ratikkapysäkillä ihmiset odottavat kyytiä kuka kaupunkiin kuka pois sieltä. Tien toisella puolella Siwan kalteroitu ovi käy.

Pitkulaisen huoneen keskellä on musta neuvottelupöytä. Hallitus on pitänyt kokousta, mukana on ensimmäistä kertaa myös uusi toiminnanjohtaja Ami Vuorinen. Kaikki hallituksen jäsenet eivät ole päässeet paikalle. Päätösvaltaisia silti ollaan. Asetan nauhurin pöydän keskelle.

Kuuntele, kun Jazzliiton hallitus vastaa valmistautumattomana vuoden 1966 julkilausuman väitteisiin.

Puheenjohtaja Hans Peter Klintrup aloittaa väittämällä, että vaikuttavien elinten huomio on saatu ja jazzmusiikin asema on 49 vuoden aikana parantunut. Skypen välityksellä keskusteluun osallistuu Turusta muusikko Jussi Fredriksson, joka on oman ammattikuntansa näkyvimpiä puolestapuhujia Suomessa. Hänen mukaansa kirjoitus on "hyvä muistutus" siitä, miten "kuuskytluvulla on ajateltu ihan samoja asioita, mitä me edelleen ajatellaan". Liiton asema on vahvistunut, mutta kenttä on "edelleen vaikeassa asemassa" ja "saman tyyppisten haasteiden edessä". Tämähän vaikuttaa hyvältä! Jazzliiton hallituksessa ollaan eri linjoilla mutta rakentavassa hengessä.

Klintrup myöntää, että muusikoiden näkökulmasta asema voi vaikuttaa vaikealta, mutta kyllä silläkin alueella "on menty isoja askeleita eteenpäin". Fredriksson pehmenee hiukan ja myöntää kiertuejärjestelmän hyväksi esimerkiksi kehityksestä. Laulaja Annika Mustonen lisää saavutusten joukkoon koulutuksen, mutta hänenkin mielestään alkuperäiset tehtävät ovat ajankohtaiset. "Ehkä ei nykyisin käytetä sanaa valistaminen", hän sanoo, ja kaikki naurahtavat sen päälle.

Muusikko Jori Huhtala ehdottaa, ettei perustoiminta-ajatusta pidä lähetä muuttamaan, sillä "kyllä näissä vielä tehtävää on". Hän muistuttaa, miten jazz on välillä muotia ja välillä ei ja tämän seurauksena kaikki on lyhytikäistä ja -jännitteistä. Hyvä jazzklubi saattaa pyöriä puoli vuotta, tai festivaali tehdään kaksi kertaa. "Halua on ja yritystä on, mutta toimintaedellytykset ovat edelleen kiven alla."

Helsinki Jazz ry:n Sakari Puhakka istui Jazzliiton hallituksessa ensimmäistä kertaa jo 1980. Hän nostaa esille ikuisuusongelman, tuetun taiteen ja vapaan kentän välisen suhteen. Puhakan mielestä taidemuotojen julkisessa rahoituksessa ei pitäisi olla sellaista epätasa-arvoa kuin edelleen on. "Kyllä tässä ois vielä niin helevitisti duunia", hän heittää. "Kaikkia musiikkimuotoja tulisi kohdella samalla lailla, ja siihen on vielä pirusti matkaa."

Keskustelu pyörii vielä tovin julkisen rahoituksen vääristymissä. Se on aihe, josta kulttuuri- ja taidealalla riittää mielipiteitä. Lopulta sammutan nauhurin. Juttelemme niitä näitä. Yhtäkkiä tajuan porukan katseista, että heillä on muita asioita mielessään. Nämä tyypit eivät ole lähdössä minnekään. Kokous on kesken! Sonnustaudun tieheni, mutta palaan hetken päästä hakemaan unohtunutta sateenvarjoani. Hallitus jatkaa jo omien asioidensa parissa.

Syyskokouksen satoa

Kaksi kuukautta myöhemmin Tampereen Telakka-klubin yläkerrassa on väkeä kolmisenkymmentä henkeä. Vietetään Valtakunnallisia jazzpäiviä. Edellisiltana viereisellä Pakkahuoneella säveltäjä-basisti Ulf Krokforson saanut Yrjö-palkinnon.

Vuoden 2015 Yrjö-palkinto meni basisti Ulf Krokforsille. Kuva: Maarit Kytöharju.

Meluisassa klubissa on myös ollut tarjolla "hiljaista tietoa" Jazzliitosta. Olen vaihtanut sanoja muun muassa Sakari Puhakan, toimittaja ja jazzasiantuntija Jari-Pekka Vuorelan ja toimittaja Sakari Karttusen kanssa.

Nyt käydään läpi liiton syyskokousta. Mukana on hallitusjäsenten lisäksi jazzyhdistysten edustajia ympäri Suomea. Kokouksen sihteeriksi valittu Ami Vuorinen yrittää yhtä aikaa kirjata asioita ylös ja saada videotykkiä toimimaan. Tuoreella toiminnanjohtajalla riittää tulikokeita.

Loppupuolella kokousta on aikaa jutella historiikkihankkeesta ja erityisesti siitä, miltä liiton julkilausuma vuodelta 1966 näyttää tänä päivänä. Esittelen ensin powerpointilla liiton historian murroskohtia. Kuuntelemme ensimmäisten Jazzpäivien radiotallennettaja katselemme, miten tuhannetta kiertukeikkaa esiteltiin vuonna 2001 Yleisradion Tv-uutisissa.

Luen sitten taas saman lauseen: "Suomen Jazzliitto aikoo aktiivisesti toimia kahdella tärkeällä sektorilla, joista toinen on virallisten elinten huomion kiinnittäminen jazzmusiikin vaikeaan asemaan ja toinen ns. suuren yleisön valistaminen."

Ilmassa on... ei nyt ihan epäuskoa, mutta pientä hämmennystä kuitenkin. Syynä on valistaminen. "Termi ei ole nykyaikainen", osanottajien joukosta kuuluu. Keskustelijoiden mielestä se viittaa ylhäältä ohjattuun toimintaan, eikä siitä ole pitkä matka ylemmyydentuntoon. "Ehkä valistuksen voisi korvata jollakin toisella. Kommunikointi."

Herättääpä koko termi hilpeyttäkin. Samalla tavalla kuin "valistetaan alkoholin vaaroista, valistetaan jazzin vaaroista", heittää April Jazzin toiminnanjohtaja ja Jazzliiton hallituksen jäsen Matti Lappalainen. "Se ei varmaan ole tarkoitus".

Vapauttavaa naureskelua. Sinänsä tehtävää ei pidetä tarpeettomana, näkökulma vain on vanhentunut.

Myös virallisten elinten huomion kiinnittäminen eli nykytermein ilmaistuna kulttuuripoliittinen vaikuttaminen on aktiviteettia, joka "ei lopu koskaan". Se sanotaan melkeinpä kuiskaten! Joku toinen muistuttaa, että marginaalissa ollaan edelleen ja että suuren yleisön huomioiminen ja julkinen tuki kulkevat käsi kädessä.

En ole aivan varma siitä, sainko kaiken mahdollisen irti ja ovatko nämä mietteet kuinka edustavia valtakunnallisesti. Päätän asettua itä–länsi-akselille ja kysellä sähköpostitse hieman tarkemmin kahden pitkäaikaisen jazzvaikuttajan mietteitä. Sattumoisin molemmat heistä ovat toimineet yhdistystensä puheenjohtajina täsmälleen samat vuodet, 1986­–2012.

Jazzkerho -76 Joensuu ry:ssä vaikuttanut Jussi Sierla on sitä mieltä, että ei-kaupallinen korkeatasoinen kulttuuritoiminta kuten jazz vaatii valtiovallan taloudellista tukea. Mitä valistamiseen tulee, niin Sierla puhuu mieluummin kynnyksen madaltamisesta:

Lähtökohtanani siis oli se, että jos jazz koetaan vieraana, outona, tuntemattomana, niin olisi suotavaa saada ihmisiä houkutelluksi sitä kuitenkin rohkeasti ja ennakkoluulottomasti kuu(nte)lemaan – uskoen, että musiikin laatu ja tenho sitten vetäisi mukaansa ja innostaisi tutustumaan enemmänkin. Tätä uskon ainakin jossain määrin tapahtuneen Joensuussa. [--]

Jos ”valistuksella” on myös tarkoitettu tiedon, tietämyksen lisääntymistä, niin toki tiedottamisessa on menty isoin harppauksin eteenpäin. Jazzliitto taisi tehdä pioneerityötä siinä, että kiertueista laadittiin asialliset ja usein hyvinkin informatiiviset esitteet ja levitettiin myös kuvia lehdistön käyttöön. Nythän useimmat muusikot ja yhtyeet huolehtivat jo itsekin tästä tiedottamisesta, ja Internet, Facebook ym. kanavat ovat antaneet paljon uusia mahdollisuuksia. Toki parantamisen varaa olisi monilla bändeillä ja agenteilla edelleenkin!

Rajatsi ry:n Pertti Kinnusella on tarjota huikeita tarinoita raahelaisesta yhdistystoiminnasta ja erityisesti Rantajatsien vaiheista. Harmi kyllä jälkimmäisiä ei voida tässä yhteydessä lähteä avaamaan. Ehkä palaamme asiaan myöhemmin. Jazzliiton alkuperäisen tehtävän ajankohtaisuutta Kinnunen lähestyy monimielteisesti:

Virallisten elinten tavoittaminen ja suuren yleisön valistaminen on mielestäni ikuinen luontaisetu. On valitettavasti näin vanhan soturin mielestä yhä vaikeampaa mieltää jazzmusiikin idiomia tässä "räppääjien" hallitsemassa äänihulinassa.

Vaikuttajien paluu

Kun pohditaan Jazzliiton perintöä, on syytä kysellä mielipiteitä yhdistyksen sisäpiirissä vaikuttaneilta henkilöiltä. Monilla heistä on liittoon jo ajallista ja henkistäkin etäisyyttä. Miltä entiset ja nykyiset tehtävät näyttävät kauempaa katsottuna?

Perustusasiakirjan allekirjoittajiin lukeutuneen Pekka Gronowin mielestä lausuma osoittaa, että Suomen Jazzliitto "todella oli 60-luvulla alkaneen uuden kulttuuripolitiikan keihäänkärkenä." Gronowin mielestä jazzin ja kulttuurin asemassa ylipäänsä on edelleen paljon parantamista, mutta "itse perusajatus eli jazz tasavertaisena osana kulttuurielämää on melko hyvin toteutunut."

Jazzliiton puheenjohtajana 1975–1980 ja 1988–1994 toiminut Matti Laipio on osin samoilla linjoilla. Jazzin asema ei enää ole "niin hirveän vaikea" julkilausuman ajankohtaan verrattuna, hän sanoo, kun istumme Musiikkiarkiston JAPAn alapuolella sijaitsevassa Työväen Arkiston neuvotteluhuoneessa. Viralliset elimet ovat kiinnittäneet asiaan huomiota, vaikka esimerkiksi taidehallinnossa jazzin edustus onkin ollut "sporadista". Entä valistus? Kysymys vetää Laipion mietteliääksi. Hän nojaa jykevään neuvottelupöytään ja kysyy: "Haluaako ihmiset sitä?" Hän jatkaa sanomalla, että "se on pakkosyöttöä" ja että valistustilaisuuksien järjestäminen "ei enää ole liiton hommia".

Ehkä julkilausuman huolet ovat vähemmän polttavia kuin ennen, mutta se ei merkitse sitä, etteikö ongelmia riittäisi. Suurinta huolta Laipio kantaa siitä, miten kulttuuripolitiikaan kentälle on jazzin jälkeen tullut paljon uusia aloja ja toimijoita ja miten pirstoutumisen seurauksena "taistelu vakiosuuresta potista on kasvanut".

Liiton toiminnanjohtajana 1983–2003 vaikuttaneen Timo Vähäsillan mukaan virallisten elinten huomion kiinnittäminen ja suuren yleisön valistaminen ovat varmaan tärkeitä tehtäviä edelleen. Istumme Helsingin Kampissa sijaitsevassa ravintolassa, taustalta kuuluu kilinää ja musiikkia, jotain muuta kuin jazzia tällä kertaa.

Vähäsillan mukaan julkilausuman väitteisiin on toisaalta "tullut paljon vastauksia, valtionapu esimerkiksi ja se, että festivaaleja on niin paljon kuin niitä on ja niissä käy väkeä." On selvää, että jazzista "ei tarvitse tänä päivänä sillä tavalla kertoa kuin 60-luvulla." Julkilausuman vaatimuksista Vähäsilta toteaa, että "kaikki ne on mennyt eteenpäin." "Kai se Jazzliittokin on jotain saanut aikaan", hän naurahtaa.

Jazzliiton hallituksessa 1978–1985, 1987 ja 1992–1994 vaikuttanut ja monenlaisissa poliittisissa ja kulttuuripoliittisissa tehtävissä marinoitunut ollut rumpali Reino "Reiska" Laine näkee julkilausuman edelleen ajankohtaisena. Istumme kuulaan syksyisenä aamupäivänä länsihelsinkiläisen lähiöravintolan nurkkauksessa. Tee ja kahvi ehtivät jäähtyä kupeissa, kun pyörittelemme Jazzliiton tehtäviä ja saavutuksia.

Ulkopuolisten tahojen vakuuttaminen "ei ole niin hyvin toteutunut", Laine väittää. Hän miettii hetken asiaa ja täsmentää, että kaupunki ja valtio ovat kyllä tulleet mukaan, "mutta siinä pitäisi olla myös yksityinen taho". Jazz ei ole onnistunut vakuuttamaan myöskään yleisöä. Valistamisen osalta Laine nostaa esille vuonna 1963 perustetun Konserttikeskus ry:n toiminnan eli käytännössä lapsille suunnatun yleisökoulutuksen:

Että koulutettaisiin ihmisiä kuuntelemaan jazzia. Tällainen olisi aika tärkeää, koska sitä tekee ooppera, sitä tekee klassinen musiikki paljon ja teatteri. Täytyy saada uutta yleisöä. Se pitää alkaa jo kymmenenvuotiaasta lähtien, että koulutetaan ihmistä kuuntelijaksi.

Mitä asiasta ajatellaan Suomen Jazzliiton ikätoverissa ja liiton kenties merkittävimmässä jäsenyhteisössä, Pori Jazz 66 ry:ssä?

Pori Jazzin festivaalitoimistossa on syyskuussa hiljainen hetki. Pystymme festivaalin tiedottajan ja Suomen Jazzliiton toiminnassa 1980–1990-luvulla mukana olleen Mikko Peltolan kanssa rauhassa paneutumaan liiton entisiin ja nykyisiin tehtäviin. Ennen kuin pääsemme julkilausumaan käsiksi puhumme jazzin missiosta ja siitä, miten sitä ei ole vielä viety loppuun. Peltolan mukaan festivaaleja Suomessa on kiitettävästi, mutta esimerkiksi koulutusmäärärahojen leikkaus tulee Peltolan mielestä jossain vaiheessa näkymään musiikissa. "Kyllähän tällainen edunvalvonnan asema Jazzliitolla edelleen on."

Peltola pohtii julkilausumaa yleisön näkökulmasta. Rivien välistä kuulee, että hän vierastaa valistus-sanaa, mutta samalla hän pitää tärkeänä sitä, miten Suomessa on mahdollista kuulla jazzia –tai miten se on mukana "musiikin opetuksessa tai Yleisradiossa" tai miten ylipäänsä kuulijat pääsevät jazzin lähteille. Maailma on tästä näkökulmasta mennyt huonompaan suuntaan: paikallisradiot eivät soita jazzia, ja Yleisradiossakin on ollut parempia aikoja. Tässä kuviossa Jazzliitolla "ainakin on sellainen unilukkarin tehtävä", Peltola sanoo. "Ehkei sen enempää.", hän täsmentää.

Mitä tulee julkilausuman ensimmäiseen tehtävään, niin "sehän on niin kuin lobbarin työtä" eli pitää edelleen "olla yhteyksissä valtiovallan eri instansseihin, on ne sitten ministeriöitä, virastoja tai oppilaitoksia." Peltolan johtopäätöksenä julkilausuman molemmat tehtävät ovat edelleen ajankohtaisia.

Toimittaja ja Turku Jazz ry:n aktiivijäsen Jarmo Wallenius on selvästi miettinyt Jazzliiton perustamisen yhteydessä annetun julkilausuman aatteita ja niiden mahdollista ajankohtaisuutta. Vuosina 1998–2011 liiton hallituksessa istuneella Walleniuksella on selkeä näkemys: tehtävä on jatkuva. Pohdimme tätä Helsingin keskustassa Sokos Hotelli Vaakunan vastaanoton yläpuolella sijaitsevassa "kirjastonurkkauksessa". Aamiaisen ja lounaan välistä on löytynyt juuri sellainen hetki, jolloin voidaan rauhallisesti fundeeraata jazzliitollisia asioita.

"Yhteiskunta on kokonaisuutena aaltoliikettä, ja jazz on osa tätä aaltoa", Wallenius kertoo. "Välillä siihen kiinnitetään Jazzliiton toivomaa huomiota, välillä mielenkiinto on jossakin muualla." Jazzin tehtävää on siis pidettävä yllä niin hyvinä kuin huonoina aikoina.

Walleniuksen mielestä myös suuren yleisön valistaminen on "jatkuva tehtävä". Yleisö saa jazztietoa, mutta minkä tyyppistä se tieto on? Tarvitaan oleellista tietoa. Keskustelu aaltoilee ja hakeutuu laajempiin uomiin. Tai oikeastaan vuonoihin. "Onko suomalainen jazz kovin innovatiivista?" Wallenius kysyy. "Näkyykö siinä kansalliset erikoispiirteet? Jos ajattelee norjalaista jazzia – vaikkei hyväksyisi sitä vuonojazz-ajatusta, niin siinä on nämä ominaispiirteet, mistä sen voi aika hyvin tunnistaa", hän jatkaa. Norjalainen jazz tunnetaan maailmalla, ja maassa on vahvat jazzkeskukset. "Siellä on pystytty tuomaan omaleimaisuutta musiikkiin."

Jazzliitossa 2000-luvun puolivälissä toiminnanjohtajana ollut Maiju Varilo on Walleniuksen ja monen muun kanssa eri linjoilla. Ajat ovat muuttuneet, Varilo väittää. "Ei minusta tarvitse enää valistaa, että jazzmusiikki on jalo taiteenmuoto. Kyllä jokainen fiksu ihminen sen ymmärtää, ja jazzilla on jalansijaa."

Ongelmia toki on. "Jos on muusikko tai tekijä, voi olla, että varmaan olisi vielä parantamisen varaa. Tuntuu, että kaikki kulttuuri taistelee pienistä määrärahoista, tuesta, avustuksesta ja huomiosta eli ollaan yhteisessä suossa." Jos siis ajatellaan jazzia osana kulttuurin ja taiteen kenttää, tilanne on haastava. Jazzin arvostus sinänsä ei ole ongelma: "Asema ei ole sillä tavalla vaikea kuin aikaisemmin."

Mitä valistustehtävään tulee, niin se on osaltaan täytetty ja toisaalta aina silti täyttämätön. Maiju Varilon mielestä olemme ikuisuusongelman edessä. "Semmoinen helppo musiikki on sitä suuren kansan musiikkia", Varilo sanoo. "Oli se mikä tahansa klassinen tai laadukas jazz tai vähän vaikeampi populaarimusiikki, niin niille ei ole sitä valtavaa kuulijakuntaa eli ollaan siinä mielessä samalla viivalla." Kaikkinensa asiat ovat kuitenkin jazzin osalta paremmin. "Onko se sitten Jazzliiton ansiota vai koulutuksen ansiota vai minkä ansiota?" Varilo kysyy. "Varmasti yksi siivu on Jazzliitolla. Ihan varmasti."

Siirrymme espoolaisen keittiönpöydän äärestä takaisin Helsingin keskustaan ja Fennia-korttelin toisessa kerroksessa sijaitsevaan Mesopotamia-ravintolaan. Lounastunti lähestyy. Ravintolan vieressä sijaitsee kansainvälinen kulttuurikeskus Caisa. Syyskauden aikana keskuksen laajassa ohjelmistossa jazzia on vain nimeksi Jarkko Toivosen bossa nova -konsertin merkeissä. Korttelin alakerrasssa ihmiset hakevat huvituksia Finnkinon elokuvateatterista tai Raha-automaattiyhdistyksen Casinolta. Pohdimme läänintaiteilija Kirsi Lajusen kanssa jazzin asemaa ennen ja nyt. Lajunen oli Jazzliiton hallituksessa 2000-luvulla ja toiminnanjohtajan sijaisena puolentoistavuoden ajan.

Onko vuoden 1966 viesti ajankohtainen? "Ei ainakaan sana valistaminen ole", Lajunen naurahtaa ja toteaa, että moni asia on muuttunut siitä, kun julkilausuma kirjoitettiin. "Kyllä tästä tilanteesta ollaan menty eteenpäin, ja jazzia ei pidetä enää niin kummallisena ja outona musiikkina." Lajusen mielestä nykyinen jazz ei ole "sen vaikeammassa asemassa kuin mikään muukaan korkeakulttuurin ulkopuolinen." Toki Jazzliitolla on yhäkin tehtävää, ehkä hieman sitä valistuksen tapaistakin, sillä vuosikymmenien myötä kenttä on laajentunut. Lajusen mielestä "uusia yleisöjä" on aina yritettävä houkutella. Kaikkinensa tehtävä on "helpottunut, kun on perustettu tämä liitto ja saatu joukkovoimaa taakse."

Monissa eri musiikkialan luottamustehtävissä ja historiahankkeissa mukana ollut Pekka Nissilä vaikutti Jazzliiton hallituksessa nousuvuosina 1987–1989. Tapaamme Musiikkiarkisto JAPAssa ihan muissa merkeissä, mutta kun tapaamisen kolmas osapuoli ei ilmaannukaan paikalle, puhe kääntyy Jazzliittoon. Teemme pikahaastattelun. Nissilällä on hauskoja tarinoita ja analyyttista otetta.

Myöhemmin pyydän häneltä sähköpostitse vastausta siihen, onko Jazzliiton alkuperäinen tehtävä enää ajankohtainen.

Kyllä se on, kun kuvaa laajasti tarkastelee. Paljon on noista päivistä saatu myönteistä kehitystä aikaan, ja osansa siinä toki on Jazzliitollakin, vaikkei niin merkittävä kuin helposti ehkä halutaan ajatella. Valitettavasti eivät kaikki genren huomattavissakin asemissa olevat henkilöt ole ko. kuvaa halunneet siinä määrin laajasti ajatella, kuin olisi ollut tarve ja mahdollisuus.

Jos oikein ymmärsin, niin Jazzliitolta on aika ajoin puuttunut rehellistä itsetutkiskelua ja muutosten ymmärtämistä ja näin ollen myös kokonaisvaltainen näkemys omasta toiminnasta.

Otetaan puhelu Rovaniemelle. Muusikko Juha Söder toimi Jazzliiton hallituksessa ensin muutaman vuoden rivijäsenenä ja 2007–2010 puheenjohtajana. Pyydän häntä miettimään Jazzliiton aikaa ennen häntä ja hänen jälkeen. Ovatko vuoden 1966 tehtävät virallisten elinten vakuuttamisesta ja suuren yleisön valistamisesta ajankohtaisia?

"On. Molemmat. Ilman veronmaksajien rahaa ei Suomessa ei liiku mihinkään." Toisin sanoen jazz Suomessa on hänen mukaansa riippuvainen julkisesta rahoituksesta. Kulttuuripoliittista painetta on pidettävä yllä. Niin kuin on hoidettava myös tiedottamista. Jälkimmäisestä tehtävästä Söderillä on antaa elävä esimerkki.

Mä oon esimerkiksi pitänyt täällä paikallisessa oppilaitoksessa kaksikymmentä vuotta jazzhistorian luentoja. Kauhulla odotan seuraavaa luentosarjaa. [--] Vuosi vuodelta tän kahdenkymmenen vuoden aikana jazzin tunnettuus Suomen nuorison keskuudessa käy pienemmäksi ja pienemmäksi ja huonommaksi ja ohkasemmaksi, ja tällä hetkellä se on jo oikeastaan, että ne ei tiedä yhtään mitään, kun puhutaan jazzista. Beatleskin on hyvin kaukainen ja Rolling Stones ja nää rockklassikot, mutta jazzmusiikista ei tiedetä mitään. Peruskoulussa ja näissä oppilaitoksissa ne on jäänyt täysin huomioimatta.

Huh huh. Onkohan jazz jo menettänyt tulevat kuuntelijapolvet? Ja onkohan Söderin koulukaveri Rovaniemeltä samaa mieltä?

Jazzrytmien perustaja, omistaja ja päätoimittaja Osku Rajala vaikutti 1993–1999 ja 2005–2007 Jazzliiton hallituksessa. Hän on seurannut liiton toimintaa tarkasti myöhemminkin. Rajala tunnetaan ristiriitaisia tunteita herättävänä vaikuttajana, joka on lehden toimittamisen lisäksi järjestänyt lukemattomia jazztapahtumia. Siinä missä monien muiden informanttien mielestä Jazzliiton hallituksessa ei suurempia konflikteja ilmennyt, Rajala kertoo, miten asioista väännettiin ja välillä ääntä korotettiin.

Juuri nyt tarvitaan rauhallista tilaa. Jazzpäivät ovat alkaneet. Tapaamme Tampereella Holiday Innin aulassa ja alamme etsiä haastattelusoppea. Päätämme mennä hotellihuoneeseen, jossa käännämme kirjoituspöydän niin, että voimme istua vastakkain.

Räväkäksi mieheksi Rajala puhuu rauhallisesti. Tarinoita riittää ja vastuuhenkilöitä profiloidaan juurta jaksain. Välillä Rajala suomii itseäänkin. Ihan kaikkea nauhalle tarttunutta puhetta ei voi julkaista ennen kuin vasta yhteisesti sovitun karenssiajan päätyttyä. Kun olemme jutelleet yli kaksi tuntia, on aika esittää kysymys siitä, onko Jazzliiton perustamisen ideologia ajankohtainen. Eli pitääkö jazzinharrastajien tänä päivänä vakuutella virallisia tahoja ja suurta yleisöä?

Totta kai. Suuri yleisö on suuri yleisö. Jos sinulla ei ole suuren yleisön tukea, niin sä olet pienen kohderyhmän palapeli tai leikki. Silloin kun suuri yleisö antaa hyväksynnän, silloin myös virallinen taho on tavallaan pakotettu mukaan siihen leikkiin. Jos se jää näpertelyn asteelle, se jää.

Puheliaaksi mieheksi Rajala miettii loppukaneettiaan melko pitkään. Miltä 50 vuoden takainen julkilausuma siis vaikuttaa? "Ruikutuspolitiikalla ei viralliselta taholta saa mitään, mutta teoilla saa", hän sanoo. "Sekin on niinku fakta. Eli nuo pitää aika hyvin toisaalta kutinsa."

Maati Rehor on Jazzliiton historian merkittävimpiä ja vaikutusvaltaisimpia nimiä. Hän toimi liiton johdossa vuosien 2008 ja 2015 välillä. Monien muiden tekojen lisäksi häntä on paljolti kiittäminen siitä, että liiton historiasta on huolehdittu ja että sitä myös ryhdyttiin selvittämään. Jazzliitto luovutti toiminta-asiakirjansa ja muut historialliset aineistonsa Musiikkiarkisto JAPAan 2013. Pian sen jälkeen Rehor lähetti opiskelija Valtteri Pokelan arkistoon koostamaan tietoa Jazzpäivistä ja Yrjö-palkinnosta.

Uusi pesti Avantin toiminnanjohtajana on pitänyt Rehorin liikkeellä. Kysymykseen historian läsnäolosta hän vastaa sähköpostitse:

Itse asiassa, koko julkilausumahan on jälleen enemmän kuin ajankohtainen. Termit ehkä vanhentuvat, mutta ajatus on juuri sitä, mihin Jazzliitossa ollaan viime vuosina pyritty: luomaan koko jazzkenttää edustava, sen toimintaedellytyksiä parantava ja näkyvyyttä lisäävä yhteistyö- ja edunvalvontaelin, jonka tehtävänä on nimenomaan välittää tietoa (ja lobata) jazzmusiikin ja -alan asioista, ja siten lopulta saada musiikki soimaan entistä enemmän ja useammille korville. Allekirjoittaisin edelleen :)

Nykytoimijoiden mietteitä

Sanotaan, että musiikki ei tunne rajoja. Jos tälle väitteelle pitäisi etsiä maallinen ruumiillistuma, ranskalaispromoottori Charles Gil olisi vahvoilla. Hän on kahden vuosikymmenen ajan tuonut Vapaita ääniä Suomeen ja samalla vienyt niitä Suomesta muualle. Hänen toimintansa on tunnustettu moneen otteeseen, kunnianosoituksiakin on myönnetty.

Charles Gilin ja Vapaiden äänien status Suomessa on oikeastaan samanlainen kuin jazzilla: arvostusta ja kunnioitusta riittää, mutta toimiminen ei silti aina ole helppoa. Gilin mielestä Jazzliiton alkuperäinen tehtävä onkin edelleen pätevä:

Tämä kuulostaa edelleen hyvin ajankohtaiselta, vaikka asetelmat ovat radikaalisti muuttuneet vuoteen 1966 verrattuna. Toki ”suuren yleisön valistamisen” tilalle voisi mieluummin ajatella ”suuremman yleisön valistaminen”. Toivon mukaan Jazzliiton ja Vapaiden äänien hedelmällinen yhteistyö on omalta osaltaan edesauttanut noiden päämäärien saavuttamisessa.

Entä mitä mieltä ovat liiton nykyiset päättäjät? Suurimmalla osalla heistä on etäisyyttä alkuperäiseen julkilausumaan.

Kun tapaan hallituksen puheenjohtajan ja oululaisen Jazz 20 ry:n puuhamiehen Hans Peter Klintrupin Espoon kulttuurikeskuksessa, hän on kuullut kysymyksen jo kertaalleen hallituksen kokouksessa. Nyt keskustelu uhkaa tyrehtyä alkuunsa, kun kahvilaan pelmahtaa vauvamuskarijengiä ja rakennusmiehiä. Heidän joukossaan voi hyvinkin olla entisiä ja nykyisiä jazzin ystäviä, ehkä tuleviakin. Ollaan sentään April Jazzin kotinurkilla.

Hans Peter Klintrup on toiminut Jazzliiton hallituksen puheenjohtajana vuodesta 2011. Kuva: Suomen Jazzliitto.

Emme jää tätä kytkentää selvittämään. Muutaman askelen päästä löytyy vapaana oleva kirjaston neuvottelutila. Palvelut pelaavat Espoossa.

"Yleisön valistaminen on hauska termi tuossa paperissa", Klintrup sanoo. Vaikka valistaminen ei sellaisenaan ole liiton agendalla, niin "kyllä yleisön kiinnostuksen herättäminen on". Klintrupin mielestä varsinkin pääkaupunkiseudulla uutta nuorta yleisöä on tullut jazzin pariin paljon, mutta työtä on silti tehtävä. "Yleisön valistaminen liittyy enemmän tiedottamiseen, sen tyyppistä näkyvyyttä pitää olla", hän sanoo.

Kulttuuripoliittinen tehtävä on Klintrupin mielestä hieman monimutkaisempi kysymys. Takavuosina luotu pohja toiminta-avustukselle on mahdollistanut paljon asioita, eikä jazzin asema ole niin vaikea, jos sitä verrataan vaikkapa moniin muihin vapaan taide- ja kulttuurikentän muotoihin. Itsetyytyväisyyteen ei kuitenkaan ole syytä, sillä julkisen rahoituksen pysyvyydestä ei ole takeita. Olisi hyvä, jos tulevaisuudessa rahoitus tulisi "useilta eri tahoilta".

Vuoden 1966 julkilausumassa ei missään kohti puhuta muusikoista. Eikö muusikoiden työmahdollisuuksien tarjoaminen muusikoille ole liiton tärkein kulttuuripoliittinen tehtävä? "Se ei ole se pääasia", Klintrup muistuttaa. Jazzliiton tehtävänä ei ole tarjota työtä muusikoille. "Meidän tehtävä on tarjota mahdollisuuksia elävälle musiikille ympäri Suomea. Sitä kautta muusikot ovat työllistyneet, mutta työllisyysnäkökulma ei ole meillä missään kohtaa mukana", hän sanoo. Samaan hengenvetoon Klintrup kuitenkin lisää, että liitto toki tukee resurssiensa puitteissa työmahdollisuuksia ja sitä, ettei työelämässä olisi epäoikeudenmukaisuuksia, esimerkiksi "ryöstökalastusta".

Aivan lopuksi puheenvuoron saa Jazzliiton tuore toiminnanjohtaja Ami Vuorinen. Hän on valmistautunut kysymykseen paremmin kuin kukaan muu, sillä hän on kuullut niin hallituksen kuin jäsenistön kollektiiviset palautteet. Toisaalta perspektiiviä asiaan on vasta kaksi kuukautta...

Istumme Musiikkiarkisto JAPAn neuvotteluhuoneessa. Vuorisen takana on hyllyrivistö, josta löytyy muun muassa Olli Hämeen klassikko Rytmin voittokulku vuodelta 1949. Niihin aikoihin jazzista vielä puhuttiin tanssimusiikkina. Historian siivet havisevat, ja ympyrä sulkeutuu: Olimme molemmat JAPAssa töissä 2011. Silloin toimipaikka sijaitsi Arabianrannassa, yläkerrassa oli Jazzliiton toimisto.

Vuorinen asettelee sanojaan. "Kyllä mä näkisin niin, että perusajatus on edelleen ajankohtainen", hän sanoo. Jazzin vaikea asema oli "silloisen tilanteen sanelema", ja Vuorisen mielestä moni voi sanoa, että tilanne on edelleen sellainen. Entä yleisötehtävä? "Jos ei nyt puhuta valistamisesta, niin kyllä puhutaan jazzin näkyvyyden tukemisesta. Tuetaan sitä, että jazz on näkyvissä ja kuultavissa yhteiskunnassa", Vuorinen sanoo ja painottaa lopuksi, että Jazzliitto ei saisi olla mikään "salaseura".

Perintöä jakamassa

Mitä siis voidaan edellä lausuttujen mietteiden perusteella sanoa Jazzliiton perinnöstä? Se on varmaa, että eteenpäin on menty. Jazzin asema ei ole yhtä vaikea kuin puoli vuosisataa sitten. Virallisia elimiä on vakuutettu ja vieläpä onnistuneesti siitä, että jazz on ihan yhtä arvokasta kuin mikä tahansa muu taiteenlaji tai kulttuurimuoto.

Ei kuitenkaan täysin. Tosiasia on, että jazz ei tule toimeen omillaan ja että liittoa tarvitaan. Monien mielestä tehtävä jatkuu edelleen. Jazzliitto ei voi tuudittautua sen varaan, että se on ollut olemassa jo 50 vuotta. Uusia päättäjiä ja kulttuurialaa on vakuutettava siitä, että jazzilla on oma asemansa myös jatkossa. Näkyvyys ja teot nousevat monien sanoissa esille keinoina pitää jazz pinnalla.

Mielenkiintoista kyllä, juuri kukaan ei lähtenyt avaamaan jazzin ja taidemusiikin vastakkainasettelua, joka on vahvasti esillä vuoden 1966 julkilausumassa ja joka leimasi liiton varhaisvuosia muutenkin. Haastatteluissa on rivien välistä kyllä todettavissa, että Suomen musiikkielämää vuosikymmeniä leimannut institutionaalinen vastakkainasettelu ei ole kadonnut ja että rahoituksen jakautumista ei vieläkään koeta reiluna. Monissa lausunnoissa tämä on ilmaistu niin, että kentälle on tullut mukaan uusia toimijoita jakamaan rytmimusiikin ja laajemmin populaarikulttuurin kasvamatonta pottia ja että siinä mielessä kilpailu on koventunut. Toisaalta monissa lausunnoissa kaivataan lisää yhteistyötä musiikinlajien välille, mutta institutionaaliset rakenteet estävät sitä.

Entä suuri yleisö? Kaikki tuntuvat olevan yksimielisiä siitä, että valistamista ei tarvita. Tämä on todettu liiton piirissä jo vuosia aiemmin. Termi "valistus" oli vielä 1970-luvun puolivälissä vahvasti mukana liiton toimintakertomuksissa, kunnes se hiipui ja haihtui. (Mielenkiintoista kyllä liiton yhteydessä käytettiin erityisesti 1960-luvun loppupuolella myös termiä "propaganda" ja vieläpä varsin positiivisessa mielessä, mutta se katosi toimintasanastosta jo hyvissä ajoin ennen valistusta.) Tämän jälkeen liiton toiminnassa puhuttiin neutraalimmin tiedottamisesta ja esitelmistä. Jälkimmäinen katosi liiton toiminnasta 1980-luvun lopulle tultaessa.

Itse asiassa... Milloin viimeksi Jazzliitto on kertonut kyselijöille, mitä on jazz?

Huolestuneiden äänenpainojen mukaan suuri yleisö on pikku hiljaa liukumassa pois jazzista. Nuori polvi on melkeinpä jo menetetty. Ala palvelee enemmän itseään, eikä ole kiinnostunut esimerkiksi houkuttelemaan uutta yleisöä.

Optimistien mukaan liitolla on joukkovoimaa, ehkä jopa käyttämätöntä reserviä, jolla voittaa uutta kuulijakuntaa puolelleen. Suurimpana ongelmana on, että taiteen ja kulttuurin kentällä on runsaasti lajeja ja toimintamuotoja kilpailemassa yleisön sydämistä. Puoli vuosisataa sitten jazzin asema oli vaikeampi, mutta sen ei tarvinnut juuttua kulttuuriruuhkaan.

Siitä tunnutaan olevan samaa mieltä, että jazzin lähetystehtävä ei tunnu loppuvan koskaan. Ehkä niin pitää ollakin. Mitä tapahtuisi, jos jazz Suomessa olisi kylläinen?