1960-luku

Kerrotaan, että italialaiset jazzmuusikot levittivät jossain vaiheessa mukaelmaa filosofi Descartes'n kuuluista lauselmasta. "Improvviso, dunque sono", he sanoivat. "Improvisoin, siis olen."

Jokainen jazzia soittanut tai jazziin edes hieman perehtynyt kuuntelija tietää, mistä lauseessa oikein on kyse. Improvisointi on jazzmusiikin sydämessä. Onko oikeastaan olemassa yhtään jazzkappaletta, josta ei löytyisi edes rahtunen ennalta sovitusta poikkeavaa ilmaisua?

Jazz on aina ollut luonteeltaan vapaa sielu. Se on innoittanut ihmisiä tanssimaan, rakastamaan ja kirjoittamaan runoja. Muun muassa. Toisaalta sillä on ollut myös sääntönsä tai pikemminkin edellytyksensä ja kehyksensä. "Improvisoin, koska voin."

Mietitäänpä hetki, millaisia muita kuin musiikilliseen ilmaisuun liittyviä edellytyksiä ja kehyksiä jazziin liittyy. Tarvitaan tietenkin ihmisiä, jotka tekevät jazzia ja soittavat sitä (ja joskus tarvitaan myös laulajia). Muusikoille olisi hyvä olla paikka, jossa voivat harjoitella jazzia, ja toinen paikka, jossa he voivat esittää jazzia (ja tähän väliin tarvitaan usein myös kulkuneuvo). Kun muusikko sitten saapuu soittopaikalle, joskus voi käydä niin, että hän ihmettelee, missä äänentoistolaitteet ovat ja miksi täällä ei ylipäänsä ole ketään. Tarvitaan siis joku järjestämään asiat kuntoon keikkapaikalla ja joku kertomaan ihmisille, millaista jazzia on tarjolla ja mistä sitä saa.

Järjestäjän ja tiedottajan työ helpottuu, jos muusikolla on tarjota käyntikortin lisäksi vaikkapa äänite, jossa hän esittelee taitojaan. Joku on sen tallenteen äänittänyt, joku toinen julkaissut ja joku kolmas levittänyt maailmalle (nykyisin ei ole harvinaista, että näissä tapauksissa yksi ja sama henkilö hoitaa kaiken; toista oli ennen). Niin, ja lopulta tietenkin tarvitaan jazzia vastaanottavia ihmisiä, niitä, jotka kuuntelevat – tai tanssivat, rakastavat ja kirjoittavat runoja jazzin tahdissa. Tai kirjoittavat vaikkapa levyarvioita.

Jonkun tai joidenkin täytyy siis säätää asioita jazzin hyväksi, sillä vaikka sanotaan, että musiikki ylittää rajoja, ei se ihan luonnollisesti käy. Ylirajaisuuden eteen täytyy nähdä vaivaa. Se ei ole jazzin tehtävä. Se on jazzin puolestapuhujien tehtävä.

Suomessa ja Pohjoismaissa puolestapuhujat ovat tavanneet järjestäytyä ryhmiksi. On perustettu kerhoja, seuroja, klubeja, tukiryhmiä, yhdistyksiä, säätiöitä ja liittoja. Siitä perinteestä ponnistaa myös Suomen Jazzliitto.

---

Jazzliitto ennen Jazzliittoa

Suomen Jazzliitto on rekisteröity yhdistys. Se on luonteeltaan "yhdistysten yhdistys". Kun liitto perustettiin, Suomessa oli olemassa joukko jazzista kiinnostuneita ryhmittymiä. Kokoava voima kuitenkin puuttui. Tarvittiin liitto ja se perustettiin – tai "keskusjärjestö", kuten joissakin uutisoinneissa mainittiin.

Tavallaan päätös oli aika tyypillinen. Erilaisia kulttuurialan katto-organisaatioita on Suomessa ollut jo pitkään. Musiikin alalla keskusjärjestötoiminnan eräs merkkipaalu asettuu vuodelle 1917, jolloin perustettiin Suomen Muusikkojen Liitto (tuolloin vielä nimellä Suomen Musiikkeriliitto). Jazzkerhoja ei tässä vaiheessa tietenkään vielä ollut, jazz alkoi rantautua Suomeen toden teolla vasta 1920-luvulla. Ei siis vielä tarvittu jazzliittoakaan.

Suomessa ensimmäiset jazzkerhot perustettiin 1930-luvulla. Joulukuussa 1937 syntyi Helsingissä Rytmimuusikeri-yhdistys, ja jo muutaman päivän päästä pidettiin ensimmäinen kerhoilta, "swingmuusikerien Jam session", jossa "tunnelma oli iloinen ja välitön alusta alkaen" ainakin Rytmi-lehden joulunumeron mukaan. Kuultiinpa illan aikana myös puheita ja levymusiikkia. Tällainen ohjelmakokonaisuus oli tuttu myös myöhemmille jazzkerhoille.

Muun muassa Jukka Haavisto ja Jari-Pekka Vuorela ovat selvittäneet suomalaista jazzkerhotoimintaa ennen vuotta 1966. Näistä selvityksistä käy ilmi, että Rytmimuusikeriyhdistyksen toiminta katkesi sodan aikana, mutta jazzin henkeä kyllä pyrittiin pitämään yllä, hyvänä esimerkkinä vuonna 1942 perustettu suomenruotsalainen monistejulkaisu Swing, joka seuraavana vuonna alkoi ilmestyä laadukkaampana painotuotteena nimellä Yam. Lehden julkaiseminen tosin päättyi jo 1944.

Vuonna 1945 perustettiin Hämeenlinnassa Hämeenlinnan Soitannollinen kerho, joka on edelleen olemassa. Se on Suomen Jazzliiton vanhimpia jäsenyhdistyksiä (vanhin on Pori Jazz 66 ry). Perustavaan kokoukseen saapui kymmenittäin innokkaita ja uteliaita rytmimusiikin ystäviä, mutta jäseniä ensi alkuun saatiin vain kahdeksan, joukossa Viitamäen kuuluisat jazzveljekset Kalevi, Kauko ja Artturi.

Samaan aikaan myös Helsingissä käytiin vastaavaa liikehdintää. Myöhemmin muun muassa Scandia-levy-yhtiön perustajina tunnetuiksi tulleet Paavo Einiö, Johan "Mosse" Vikstedt ja Harry Orvomaa ryhtyivät organisoimaan jazztilaisuuksia Cotton Clubilla rekisteröimättömän Swing-45-yhdistysnimen alla. Hyvään lentoon päässyt toiminta katkesi, kun viranomaiset saivat selville, että vahtimestarit olivat myyneet asiakkaille viinapulloja ovelta. Pian kolmikko perusti uuden yhdistyksen, The Jive Clubin. Senkin kaari jäi lyhyeksi.

Liekki oli kuitenkin virinnyt. Muitakin yhteenliittymiä ilmaantui, ja vuosikymmenen lopulla maassa toimi jo epävirallinen eli rekisteröimätön Rytmikerhojen liitto, Finnish Rhythm Clubs Federation, johon kuului kahdeksantoista alaosastoa ja toistatuhatta jäsentä. Liitto järjesti valtakunnallisia kokouksia Helsingissä, Aulangolla ja Lappeenrannassa ja ryhtyi elvyttämään Rytmi-lehteä. Se myös tunnettiin yhtyekilpailujen järjestäjänä.

Suomen Jazzliitolla oli siis ihan konkreettinen edeltäjä. Toiminta kuitenkin hiipui, hämmästyttävää kyllä, sillä jazzin ja muun amerikkalaisvetoisen rytmimusiikin suosio nousi. Helsingissä ei saatu aikaiseksi edes omaa kerhoa, mitä Rytmissäkin ihmeteltiin vuonna 1955 ja uudestaan 1958. Jive Clubin henkiinherättäminen ei onnistunut, mutta kaupungissa toimi kuitenkin tutkija Ilmari Vesterisen mukaan hieman salaseuramainen, levyjen kuunteluun keskittynyt Swingers-kerho ja erilaisia jamiklubeja, kuten Tiffen ja sittemmin legendaarista mainetta kerännyt Old House Jazz Club eli Mäyränkolo.

Kerhotoiminta virisi uudestaan 1960-luvulla. Esimerkiksi Turkuun perustettiin vuonna 1961 Harlem Jazz Club. Helsingissä syntyi seuraavan vuonna opiskelijavetoinen Akateeminen Jazzkerho, jonka toiminta jatkui kaksitoista vuotta, kunnes se muuttui Helsinki Jazz ry:ksi. Toinen tärkeä yhdistys Helsingissä oli Elannon Jazzkerho. Teekkareillakin oli oma kerhonsa.

Mitään suurempaa jazzpoliittista manifestointia ei harrastettu muuten kuin "Rytmi-lehden palstoilla ja joiltain osin Columbian kahvilassa" Fazerin musiikkikaupan alakerrassa Helsingissä, muistelee Ilmari Vesterisen haastattelema Otto Donner. Vuoden 1965 paikkeilla alkoi kuitenkin olla ilmeistä, että tarvittaisiin organisaatio, joka ei ainoastaan kokoaisi hajanaisia voimia vaan myös veisi jazzin aatetta eteenpäin. Jazz Suomessa ja ehkäpä myös kansainvälisesti oli selvästi alamaissa.

Vielä 1950-luvulla jazz oli nauttinut kohtalaisen laajaa suosiota ja saanut myös näkyvyyttä. Olipa se Brita Koivusen, Laila Kinnusen ja muiden naislaulajien tahdittaman jazziskelmän muodossa salakuljetettu hittilistojen kärkisijoille. Jazzin ilmaisutavat alkoivat olla laajalle yleisölle tuttuja. 1960-luvulle tultaessa sen asema modernin soinnin airueena uhkasi kuitenkin hiipua, kun populaarimusiikin uudet tuulet beat, pop ja rock nousivat esiin. Jazz ei oikein enää kelvannut nuorison pää-äänenkannattajaksi

Aika oli kypsä organisaatiolle, joka yhdistäisi hajanaiset voimat, levittäisi rakastamansa musiikin sanomaa ja samalla kenties vakuuttaisi kulttuuripoliittiset päättäjät improvisaatioon nojaavan rytmimusiikiin hienoudesta. Aika oli kypsä Suomen Jazzliitolle.

---