1960-luku

Hyvän musiikin jäljillä

Tutkija Simon Frithin mukaan musiikkia on perinteisesti arvotettu kolmella eri tavalla:

1. Musiikki on hyvää, jos siinä on mukana esteettisesti korkeatasoisia elementtejä eli jos se on taidetta.

2. Musiikki on hyvää, jos se edustaa jotain yhteisöä (tyypillisesti "kansaa") eli jos sillä on juuret.

3. Musiikki se on hyvää, jos ihmiset kuuntelevat sitä paljon eli jos se on suosittua.

Perinteisesti nämä arvottamisen tavat eivät ole paljonkaan kaveeranneet keskenään. Klassinen musiikki esimerkiksi ei ole perustellut olemassaoloaan sillä, että se on musiikkia, joka tavoittelee korkeita listasijoituksia. Karkeasti ottaen voidaan sanoa, että Suomessa edellä mainittu kolmikenttä pätee kolmeen suureen musiikkiperinteeseen: taidemusiikkiin, kansanmusiikkiin ja populaarimusiikkiin. Jazzilla on ollut vaikeuksia löytää oma asemansa tässä porukassa.

1960-luvun suomalaisessa kulttuuripolitiikassa vain taide kelpasi hyvän musiikin määritelmän perustaksi. Niinpä Suomen Jazzliiton toisessa julkilausumassa jazz rinnastettiin taidemusiikkiin ja erotettiin iskelmästä, suositusta musiikista. Todettiinpa lausuman aluksi sekin, että jazz on suosion osalta täsmälleen samalla viivalla kuin taidemusiikki. Sitä kuuntelee joka kymmenes ihminen. Suosiota oli jonkin verran, mutta ei kuitenkaan sillä tavalla liikaa, että jazz olisi pärjännyt omillaan.

Voidaan hyvin sanoa, että suomalainen jazz jätti etujärjestönsä lausumassa kulttuuripoliittiset jäähyväisensä muulle populaarimusiikille ja pyrki taidemusiikin kelkkaan. Lähestyminen oli luonteeltaan ideologista, tarkemmin ottaen taideideologista. Musiikillisten äänien kanssa sillä ei vielä tässä vaiheessa ollut paljonkaan tekemistä. Jazz kuulosti edelleen enemmän nuorisomusiikilta kuin klassiselta musiikilta.

Mikko Mattlar on todennut populaarimusiikin kritiikkiä tarkastelevassa tutkimuksessaan, miten pitkin 1970-lukua kaupallisuus nähtiin jazzin parissa tuhoavana voimana. Suuntaus oli alkanut jo 1960-luvulla, hieman 1950-luvun puolellakin. Taiteelliset arvot nousivat hyvän jazzin ytimeen. Toki hieman ytimen ulkopuolella arvostettiin myös jazzin yhteyttä "juuriin", olivat ne sitten lajityypin historiaan liittyviä vanhojen tyylien elvyttämisiä tai lajityypin rajoja ylittäviä kytköksiä kansanmusiikin perinteeseen.

Taide oli kuitenkin se, jolla hyvää musiikkia ennen kaikkea perusteltiin. Kokonainen jazzin harrastajien sukupolvi kasvoi 1960–1970-luvuilla ja vielä 1980-luvullakin jazzin taideideologiaan – ainakin jos harrastajat lukivat jazzkritiikkejä ja jazzjuttuja ja hyväksyivät kirjoitusten pohjasävelen. Kesti kauan ennen kuin jazzista alettiin taas puhua positiivisin äänenpainoin musiikinlajina, joka voisi olla viihdyttävää ja suosittua ja jota voisi vaikkapa tanssia.

Ei yksi lausuma tietenkään jazzia taidemusiikiksi muuttanut. Pikemminkin lausuma oli heijastus ilmassa olevista ajatuksista ja tarpeista. Osaltaan se tietenkin myös syvensi tätä näkökulmaa. Se on selvää, että ilman tätä taideaatteen omaksumista jazz olisi jäänyt omaan poteroonsa valittamaan vaikeaa asemaansa. Tämä lähestyminen oli ainoa vaihtoehto päästä eteenpäin.

Koko Jazzliiton perustamisessa oli paljolti kyse kulttuuripoliittisesta järjestäytymisestä ja vaikuttamisesta. Selvästi liiton joillakin jäsenillä, erityisesti Pekka Gronowilla, oli tietämystä, intoa ja valmiuksia heittäytyä tähän kelkkaan mukaan. Gronow osasi kulttuuripoliittisen kielen. Kun liiton perustamisesta oli kulunut puolitoista vuotta, hän oli jo mukana valtion säveltaidetoimikunnassa. Se että keskeisessä musiikkipolitiikan elimessä oli nyt mukana jazzin tai ylipäänsä jonkin muun kuin taidemusiikiin edustaja, oli ennenkuulumatonta.

Populaarimusiikin järjestäytymisessä elettiin muutenkin kiihkeitä aikoja. Kun jazzmusiikin ystävät olivat saaneet rivinsä ainakin nimellisesti kasaan, ryhtyivät popmuusikot puuhaamaan samaa. Tähän innoittivat toisaalta Jazzliiton esimerkki, toisaalta aiempi järjestötoiminta. Suomessa perustettiin jo vuonna 1947 Tanssi- ja Cabaretmuusikot ry, josta sittemmin tuli Viihdemuusikot ry.

Nuorempi rockpolvi koki jäävänsä sivuun järjestäytymiskehityksestä ja perusti vuonna 1969 Popmuusikot ry:n, joka pian yhdistyi ravintola- ja laivamuusikoiden kanssa ja otti mahtipontisen nimen Musiikkialan Ammattiyhdistysten Federaatio MAF. 1980-luvulla se muuttui Rockmuusikot ry:ksi, joka sitten sulautui 1994 Viihdemuusikot ry:hyn, joka puolestaan kolmea vuotta myöhemmin vaihtoi nimensä Freelancemuusikot ry:ksi.

Siinä missä pop- ja rockmuusikot joutuivat taivaltamaan järjestöstä järjestöön, jazzin ympärille kehittyi vakaampaa toimintaa. Monista kompastuskivistä huolimatta Suomen Jazzliitto pysyisi hengissä ja useimmiten vieläpä hyvin elinvoimaisena vuosikymmenestä toiseen.

---

Jazzkansa kokoontuu

Kun Jazzliitto oli perustettu, tarvittiin luonnollisesti toimintaa täyttämään sitä tehtävää, joka oli luvattu tehdä. Sääntöjen ytimessä siis oli jazzmusiikillisen kulttuurin edistäminen ja musiikinlajin etujen valvominen Suomessa sekä toimiminen suomalaisten jazzinharrastajien ja jazzmuusikkojen yhteiselimenä. Perustamisen yhteydessä annettu julkilausuma oli säestänyt tätä tehtävää mainitsemalla virallisten elinten vakuuttamisen jazzin huonosta asemasta ja suuren yleisön valistamisen jazzin hienoudesta. Mutta miten siis käytännössä tehtävä hoidettiin?

Itse asiassa Jazzliiton säännöissä järjestön tehtävät oli määritelty varsin seikkaperäisesti seitsemän kohdan luettelolla. Ensinnäkin luvattiin harjoittaa tiedotus-, valistus-, opetus- ja tutkimustoimintaa. Toiseksi edustetaan suomalaista jazzia julkisuudessa. Kolmanneksi harjoitetaan kirjallista julkaisutoimintaa ja neljänneksi julkaistaan sellaisia taiteellisesti korkeatasoisia äänilevyjä, joita kaupalliset toimijat eivät ole julkaisseet. Viidenneksi järjestetään sellaisia konsertteja, joita konserttitoimistot eivät järjestä. Kuudenneksi edustetaan suomalaista jazzia kansainvälisissä järjestöissä ja seitsemänneksi hankitaan jäsenille jazzillista materiaalia.

Tehtävät olivat moninaisuudessaan kunnianhimoiset, ja oli selvää, että ilman palkattua työvoimaa niitä kaikkia olisi mahdotonta toteuttaa. Liitolla ei ollut omaa toimistoa eikä omaa henkilökuntaa. Niitä jouduttaisiin odottamaan vielä seuraavan vuosikymmenen lopulle. Ennen tätä murrosta oli järkevämpää keskittää voimia luomalla tapahtuma, jolla olisi tiettyä juhlavuutta ja vaikuttavuutta nimessään ja jonka yhteydessä liiton tehtäviä voitaisiin toteuttaa.

---

Näin syntyivät Valtakunnalliset jazzpäivät

Vaikka Suomen Jazzliitto oli luonteeltaan valtakunnallinen, kenellekään ei tainnut tulla tosissaan mieleen, että ensimmäiset Jazzpäivät voitaisiin järjestää jossakin muualla kuin pääkaupungissa. Ei ehdotusta myöskään vastustettu. Toimeen ryhdyttiin jo vuoden 1967 alussa hakemalla rahoitusta opetusministeriöltä ja Helsingin kaupungilta.

Kun vuosikymmeniä myöhemmin katsoo Suomen Jazzliiton ensimmäisten Valtakunnallisten jazzpäivien ohjelmaaja käy läpi Jazzliiton lehtileikearkistoa vuodelta 1967, voi vain todeta, että intoa oli riittämiin ja se vieläpä herätti huomiota. Esimerkiksi Yleisradiossa liiton tiedottaja Erkki Pälli sai hyvissä ajoin yksityiskohtaisesti kertoa, millaista ohjelmaa Jazzpäivillä oikein on tulossa.

Jazzliitto raportoiValtakunnallisista jazzpäivistä opetusministeriölle, joka oli myöntänyt tapahtuman tukemiseen 1 000 markkaa.

Loppujen lopuksi visioita kertyi liikaa. Kaikkia ohjelmanumeroita ei voitu järjestää, mutta siitäkin huolimatta pääosin Siltasaarenkadun alueelle Hakaniemeen keskittynyt kokonaisuus oli erittäin vaikuttava – lähes festivaalimainen. Kokonaisuus pystytettiin ja vietiin läpi melkein kokonaan talkoovoimin.

Jazzpäivien tarkoituksena oli esitellä jazzin nykytilaa ja hieman menneisyyttäkin ja samalla kiinnittää huomiota musiikkipoliittisiin epäkohtiin. E-Clubilla Hakaniemessä perjantaina 10.11.1967 klo 16 järjestettyyn ilmaiseen avajaistilaisuuteen osallistui 170 jazzin ystävää. Pekka Gronow muistutti avauspuheessa (joka julkaistiin seuraavana päivänä kokonaisuudessaan ainakin Helsingin Sanomissa), miten valtion vuosittaisessa tuessa osoitetaan "klassiselle musiikille noin viisi miljoonaa markkaa, jazzille noin neljä tuhatta markkaa, muulle musiikille ei mitään".

Puhetta seurasivat Pekka Pöyryn kvartetin modernistinen ohjelmanumeroja Downtown Dixie Tigersin eli DDT Jazzbandin perinteisempää jazzia edustava ohjelmanumero. Ohjelmassa oli lisäksi valokuvanäyttelyn avajaiset. Näyttelyn valokuvaajanimet olivat Bert Carpelan, Norman Nicholls, Olli Perttula ja Jukka Vatanen.

Pekka Pöyry esiintyi Jazzpäivien avajaisissa.

Kello 19.30 siirryttiin Jazzpäivien päätapahtumaan Kulttuuritalolle, jossa tarjolla oli konserttikokonaisuus "Suomalainen jazz kautta aikojen". Konsertin aloitti Erik Lindströmin, Ossi Runnen, Antero Stenbergin, Herbert Katzin, Teuvo Suojärven ja Ville Katzin muodostama yhtye, joka esitti muun muassa kappaleet Round Midnight ja Topsy. Muista osuuksista vastasivat Martti "Edward" Vesalan ja Seppo Paakkunaisen kvintetti, Juhani Vilkin sekstetti ja rockyhtye Blues Section. Joidenkin mielestä illan svengaavimman esityksen veti rumpalinakin tunnettu Jaakko Vuormaa (Furman), "Suomen steppimestari 1938–1939".

Erik Lindström, Herbert Katz, Ville Katz, Ossi Runne ja Antero Stenberg esiintyivät ensimmäisten Jazzpäivien päätapahtumassa Helsingin kulttuuritalolla. Kuvan ulkopuolella pianisti Teuvo Suojärvi. Kuva: Vivan Storlund.

Kitaristi Juhani Vilkin Sekstetti Kulttuuritalon lavalla. Etualalla saksofonisti Stanley Lindroos. Kuva: Vivan Storlund.

Päätapahtumaan myytiin 129 lippua, mikä oli järjestäjille pieni pettymys, mutta huomiota tilaisuus kuitenkin sai, sillä se radioitiin suorana lähetyksenä. Ilta päättyi Polilla järjestettyyn maksulliseen jamitilaisuuteen, jonne ilmaantui lähes sadan hengen yleisö.

Lauantaina ohjelma alkoi hämmentävästi Senaatintorilla DDT Jazzbandin tahdissa järjestetyllä paraatilla, johon osallistui puolisensataa jazzin ystävää. Osanottajat marssivat Tähtitorninmäelle Haaksirikkoisten patsaalle, jonka juureen Lauri Karvonen ja Erkki Pälli laskivat seppeleen New Orleansissa sijainneen Storyville-klubin lakkauttamisen 50-vuotispäivän muistoksi.

Tunnelmassa oli ironian värittämää ristiriitaisuutta. Hautajais- ja haaverivertauksilla haluttiin kuvastaa suomalaisen jazzin tilaa, mutta toisaalta juuri edellisenä iltana oli näyttävästi esitelty Suomijazzin hieno historiakattaus.

Erkki Pälli pehmensi ristiriitaa etukäteen annetussa radiohaastattelussa, jossa hän muistutti, että Storyvillen sulkemista on pidetty myös jazzin lähtölaukauksena, sillä työttömät muusikot joutuivat siirtymään New Orleansista muualle Yhdysvaltoihin ja veivät näin samalla jazzin sanomaa eteenpäin. Pällin mukaan Storyvillen lakkauttamispäivä 10.11. valittiin tarkoituksella Jazzpäivien ajankohdaksi.

Tähtitorninmäeltä osanottajat siirtyivät Yrjönkadun ja Pienen Roobertinkadun kulmatontilla sijaitsevaan aamiais- ja illanviettoravintolaan, Yrjön Grilliin. Paikka lienee valittu Jazzpäivien seuraavan tapahtumanumeron mukaan, sillä ravintolassa myönnettiin kautta aikojen ensimmäinen Jazzliiton tunnustuspalkinto: Yrjö. Sen sai Eero Koivistoinen.

Ensimmäisellä Yrjö-palkitulla oli hymy herkässä. Eero Koivistoisen kanssa kuvaan pääsivät basisti Pekka Sarmanto ja rumpali Reino "Reiska" Laine. Kuva: Vivan Storlund.

Päivän ohjelmassa oli lisäksi jamit E-Clubilla sekä Mascotin ja turkulaisen Tomin rockkonsertti nuorison suosimassa Haka-kerhossa. Toisen päivän päätteeksi visioitiin iltapukujuhlaa Dipolissa, mutta sitä ei toteutettu. Ohjelmaa oli tarpeeksi muutenkin pienen järjestäjän harteille. Sunnuntaina kokoonnuttiin vielä paneelikeskustelun merkeissä pohtimaan jazzin nykytilaa Suomessa. Pekka Gronowin vetämään keskusteluun osallistuivat Lauri Luotonen, Erkki Pälli ja Martti "Edward" Vesala. Muina ohjelmanumeroina Jazzpäivillä oli muun muassa elokuvaesityksiä ja levyhuutokauppa.

---

Yrjöä muusikoille

Yksi eniten huomiota saaneista ohjelmanumeroista oli Yrjö-palkinnon jakaminen. Vuosien varrella Jazzliiton piirissä ja sen ulkopuolellakin on usein kysytty, missä ovat Yrjö-palkinnon juuret – ja miksi palkinnolla pitää olla tuollainen nimi. Yrjöön liittyy legendaarisia piirteitä, joita muisteltiin varsin säännöllisesti 1990-luvulle asti esimerkiksi liiton tasavuotispäivien mediajutuissa.

Sittemmin tarina Yrjön synnystä näyttää unohtuneen tai jääneen vanhemman jazzpolven muistitiedon varaan. Muusikko ja tutkija Mikko Toivanen kirjoittaa modernin jazzin myyttiä käsittelevässä väitöskirjassaan filosofi Roland Barthesiin viitaten, että Yrjö-palkinnosta näkyy "tämän päivän myytin synty": juuri kukaan ei muista palkinnon alkuperäistä merkitystä, mutta yhtä kaikki on edelleen hienoa saada palkinto. Mistä siis oikein oli kyse?

Ei ole tietoa siitä, mistä palkinnon esikuvat tulevat. Mitenkään poikkeavasta eleestä ei ollut kyse. Musiikkilehtien kriitikko- ja yleisöäänestykset, joissa muusikoita, yhtyeitä ja äänitteitä vuosittain laitettiin paremmuusjärjestykseen, olivat leimanneet jazzkulttuuria jo pitkään. Ruotsissa jazzliitto oli jakanut vuosipalkintoa 1960-luvun alusta lähtien. Kun Erkki Pälliä haastateltiin radioon Jazzpäivien ohjelmasta, hän totesi kuuluisaan elokuvapalkintoon viitaten, että Yrjö on "eräänlainen jazz-Oscar".

Enemmän mysteerin tuntua on liittynyt itse Yrjö-nimeen. Siitä voi havaita toisaalta tietynlaista protestoinnin ja huumorin piirrettä, kuten Mikko Toivanen kirjoittaa, mutta myös viittausta suomalaisen jazzin historiaan.

Kun palkinto luovutettiin ensimmäisen kerran, Suomen Jazzliiton toiminnanjohtaja Lauri Karvonen piti puheen, jossa hän rinnasti palkinnon juuret Pyhän Yrjänän legendaan. Roomalainen sotilas Pyhä Yrjänä eli Pyhä Yrjö muistetaan taistelusta lohikäärmettä vastaan, mutta hän oli myös kristittyjen marttyyri. Sittemmin monet maat ja ryhmittymät, esimerkiksi partiolaiset, ovat ottaneet Pyhän Yrjön suojeluspyhimyksekseen. Ehkä Yrjö on myös jazzmuusikoiden suojelija?

Karvosen sanoissa yhteys pyhimykseen jää etäiseksi, ja puheen edetessä käy selväksi, että nimi rinnastuu ennemminkin oksennuksena tunnettuun ruumiintoimintaan ja sen vieroksuntaan nykykulttuurissa.

Yrjöstä muodostunut yleiskuva on on meillä kertakaikkiaan vääristynyt. Suhtautumistamme Yrjöön häiritsevät vahvoin kahlein monet onnettomat ennakkoluulot. Avointa rehellistä keskustelua vältetään, aihetta pidetään likaisena. Syyllisiä eivät tällä kertaa ole yksistään revanssinhaluiset oikeistopiirit, vaan ilmiö on yleismaailmallinen.

Tämän jälkeen Karvonen pohtii vieroksunnan syitä ja etenee sitten siihen, miten Yrjöä on mahdollista oppia hallitsemaan ja hyödyntämään, jolloin "Yrjöstä kehkeytyy mieluisa vieras ja reilu toveri, jota muut ihaillen ja salaa kadehtien katsovat."

Mikko Toivasen mukaan puheesta paistaa "tietty humoristissävyinen vastustus ja alkoholin käytön ihannointi", joka etenkin 1960-luvulla sävytti nuorison vapautumispyrkimyksiä. Rinnastuksessa on myös piirteitä omalaatuisen teekkarihuumorin groteskilta laidalta. Kun Yrjö jaettiin vuonna 1990 Porissa, kirjoitti paikallinen lehti Uusi Aika, miten tunnustuksen nimi juontaa teekkarihuumoriin ja aikoihin, "jolloin Suomessa keksittiin monenmoisia pikkuoskareja".

Tämä kytkentä on ilmeinen. Lauri Karvonen oli tekniikan ylioppilas ja myös Teekkarien jazzkerhon puheenjohtaja. Lisäksi hän kirjoitti jazzjuttuja Teknillisen korkeakoulun ja Helsingin kauppakorkeakoulun ylioppilaskuntien julkaisemaan Contactor-lehteen ennen päätymistään Helsingin Sanomien jazzkriitikoksi.

Jazzin ja oksennuksen rinnastus tuntui herättävän hilpeyttä ainakin Yrjön Grillissä 1967, kuten voidaan havaita Yleisradion tallenteesta.

Karvosen kirjoittama alkuperäinen puhe on säilynyt ja löytyy Musiikkiarkisto JAPAsta.Palkinnoksi Eero Koivistoinen sai "kuparin, nikkelin, mangaanin ja koboltin luoman komposition", abstraktin reliefin, josta on havaittavissa oksennukseen viittaavia piirteitä, vaikka Karvosen mukaan "kysymyksessä ei ole mikään pila vaan vakava ele, ellei suorastaan kädenojennus."

Karvonen oli avannut reliefin ulottuvuuksia hieman ennen Jazzpäiviä julkaistussa Contactorin kirjoituksessa, jossa hän taidearvosteluja ironisoivalla tyylillä totesi, että palkinto "on valimotekniseltä suoritukseltaan niin kuin myös taiteelliselta sommittelultaan mittavaa luokkaa" ja "symboliikaltaan leikkisä". Hän muisti myös mainita, miten kokonaisvaltaisessa taideteoksessa esimerkiksi voimakkaan vihreät parsapalat niveltyvät "puuromaiseen kenttään".

Taideteoksen tekijästä ei ole täyttä varmuutta. Erkki Pälli kertoi radiohaastattelussa, että "monumentti tullaan valamaan Dipolissa aivan erityisesti tätä tarkoitusta varten" ja että hankkeen puuhamies on Lauri Karvonen, joka on "tämän alan erikoismiehiä".

Helsingin Sanomien kriitikkona myöhemmin tunnetuksi tullut Lauri Karvonen toimi 1960-luvulla jazzin puolestapuhujana muun muassa vastaamalla Yrjö-palkinnon ideoinnista. Karvonen oli Jazzliiton toiminnanjohtajana 1975–1979. Kuva: Håkan Sandblom / Yle.

Tulevina lähivuosina viittaukset oksennukseen toistuivat palkintotöissä, oli kyse sitten maalaus tai reliefi. Esimerkiksi vuonna 1973 palkinnon vastaanotti Oulussa järjestetyillä jazzpäivillä Seppo "Paroni" Paakkunainen. Sanomalehti Kalevan mukaan Paakkunainen kritisoi taulun kuvapinnan vihreyden astetta liian vaaleaksi.

Paroni Paakkunainen vastaanottaapuheenjohtaja Matti Konttisen ojentaman Yrjö-palkinnon Valtakunnallisilla jazzpäivillä Oulussa 1973. Kuva: Journalistinen kuva-arkisto / Kaleva.

Yrjö kautta aikain

Opiskeluhuumorin ja vastakulttuurisen ilakoinnin lisäksi Yrjö-palkinnon nimellä on kytkentöjä myös suomalaiseen jazzhistoriaan. Perustamisajankohtana tämä ulottuvuus ei noussut esiin, mutta esimerkiksi myöhemmissä lehtijutuissa on esitetty, että nimen taustalla olisi ollut 1930-luvun vaihteessa vaikuttanut Yrjön orkesteri, joka väljästi tulkiten vastasi Suomen ensimmäisestä jazzlevytyksestä vuonna 1929. Kansanlaulua Tuoll' on mun kultani mukailevan kappaleen nimi oli Suomalainen rapsodia. Jazzhistorioitsija Jukka Haaviston mielestä levytys ei jazzillisessa mielessä ansaitse kovin korkeaa arvosanaa, "mutta tienraivaajan mitalin kyllä."

Yrjön orkesterin johtaja ei alkuperäiseltä nimeltään ollut Yrjö vaan Georg Gunaropulos (orkesterissa oli mukana myös kaksi hänen veljeään). Hän oli PietaristaSuomeen muuttanut kreikkalaistaustainenmuusikko, joka sittemmin teki laajan uran konsertti- ja viihdemusiikin parissa toimien muun muassa kapellimestarina Vaasassa ja Rovaniemellä ja musiikinopettajana Porvoossa.

Voidaan myös leikitellä ajatuksella, että palkinnon taustalla olisi toinen tunnettu Georg, nimittäin laulajakuuluisuus Malmstén, jolla oli etenkin Dallapé-yhtyeen solistina kytköksiä myös jazzin suuntaan. Tälle tulkinnalle ei kuitenkaan ole löytynyt vahvistusta – ehkä siksi, että laulajan suomenkielinen lempinimi ei ollut Yrjö vaan Jori.

Yrjö-palkinnosta muodostui Jazzliiton käyntikortti julkisuuteen. Vain kerran tämä käyntikortti on pidetty piilossa. Vuonna 1971 palkinto jäi syystä tai toisesta jakamatta. JazzIt!-lehdessä julkaistussa Jazzliiton 25-vuotisjutussa syyksi todettiin lähdettä mainitsematta se, että "varsin monet kriitikot olivat sitä mieltä, ettei sitä ollut mitään erityistä syytä jakaa". Ehkä perusteita jakamiselle kuitenkin olisi löytynyt, voittihan esimerkiksi Tuohi-kvartetti samana vuonna Montreux'n jazzpalkinnon.

Varsinaisia sääntöjä Yrjö-palkinnolle ei ole luotu. Siinä missä alkuvuosikymmeninä palkinto myönnettiin vuoden aikana parhaiten kunnostautuneelle muusikolle, myöhemmin ilmaisu muuttui väljempään muotoon "vuoden parhaalle suomalaiselle jazzmuusikolle". Perusteina ovat voineet olla niin tuoreet aktiviteetit kuin elämäntyöhön viittaavat ansiot. Jälkimmäinen peruste alkoi vahvistua 2000-luvulla.

Edward Vesala on ainoa muusikko, joka on saanut Yrjö-palkinnon kahdesti, 1972 ja 1980.Alkuvaiheessa tämä oli mahdollista, sillä palkinnon jakamisessa noudatettiin niin sanottua kolmen vuoden karanteenia. 1980-luvulta lähtien periaatteeksi on tullut, että palkintoa ei voi jakaa samalle henkilölle kahta kertaa.

Palkinnosta on päättänyt Jazzliiton hallitus. Toisinaan päätös on perustunut hallituksen omaan tietämykseen, toisinaan on turvauduttu esimerkiksi laajaan kiertokyselyyn lehdistössä. Ensimmäinen palkintovalinta pohjautui kriitikkojen muodostaman arvostelulautakunnan mielipiteeseen. Toistaiseksi Jazzliitossa ei ole kokeiltu muita päätöksenteon tapoja, vaikkapa 2000-luvun taide- ja kulttuuripalkintojen jakamisissa yleistynyttä käytäntöä, jossa raati valitsee ehdokkaat ja joku julkisuuden henkilö sitten nimeää voittajan.

Yrjö ei ole Suomen ainoa jazzpalkinto. Jazzliitto on vuodesta 1987 jakanut epäsäännöllisin väliajoin Andania-palkintoa pitkäaikaisesta ja ansiokkaasta työstä alan ihmisille. Lisäksi liitto on ollut mukana jakamassa Sony Musicin kanssa Sony Jazzpalkintoa nuorille muusikoille 2003–2008. Tupakkateollisuus on ollut kiinnostunut jazzin tukemisesta: Jazzliitto jakoi Belmont-stipendiä 1976–1978 ja Suomen Tupakka palkitsi muusikoita 1980–1990-luvuilla. Yleisradio on jakanut Varjo-Yrjöä jazzin parissa ansiotuneille henkilöille ja tahoille vuodesta 2003. Pori Jazz valitsi vuoden taiteilijoita 1991–2015. Katso lista palkinnoista täältä.

---