Säätäjä – Suomen Jazzliitto 50 vuotta
1960-luku
Jazz on aina ollut luonteeltaan vapaa sielu. Se on innoittanut ihmisiä tanssimaan, rakastamaan jakirjoittamaan runoja. Muun muassa. Toisaalta sillä on ollut myös sääntönsä tai pikemminkin edellytyksensä ja kehyksensä.
Toimittajien Jazzliitto
Valtakunnalliset jazzpäivät ja Yrjö nostavat Jazzliiton esille vain kerran vuodessa. Miten tehtävää hoidetaan muina aikoina? 1960-luvun lopulla ei ollut kiertuejärjestelmän kaltaisia toimintamuotoja, joista liitto myöhemmin tuli tunnetuksi. Yksi ratkaisu oli suunnata katseet jazzmediaan.
Jazzliiton perustajien joukossa oli paljon toimittajia ja sellaisia alan harrastajia, joilla oli kiinnostusta kirjoittamiseen, esitelmöintiin, jazzin historian selvittämiseen ja tiedonvälitykseen – tai julkilausuman mukaisesti "valistamiseen". Joukossa ei juurikaan ollut festivaali- tai konserttijärjestäjiä. Alkuvaiheessa mukana oli paljon muusikoita, kuten Heikki Sarmanto, Pekka Pöyry ja Eero Koivistoinen, mutta joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta heidän roolinsa ei noussut näkyväksi. Nämä profiilit ja aktiviteetit huomioon ottaen ei ole mikään ihme, että liiton toiminnassa alkoi tiedonvälittämiseen keskittynyt aikakausi.
Jazzliiton perustamisen aikoihin maineikas, vuodesta 1934 lähes katkeamattomasti ilmestynyt jazzlehti Rytmi oli pahoissa vaikeuksissa. Julkaisemisen tahmeus ei sinänsä ollut uutta – ja sama kuvio tulisi toistumaan myöhemmin monta kertaa. Alkoi keskustelu, joka leimasi liiton toimintaa yli vuosikymmenen eteenpäin. Alkoi keskustelu Rytmin ja Suomen Jazzliiton suhteesta.
Rytmiä oli viidentoista vuoden ajan julkaissut Suomen toiseksi suurimmaksi levy-yhtiöksi Musiikki-Fazerin jälkeen noussut Scandia-Musiikki. Käytännössä lehden pyörittämisestä olivat vastanneet Paavo Einiö, joka oli istunut päätoimittajan pallilla jo vuodesta 1951, ja toimitussihteeri Erkki Pälli, joka oli vaikuttanut lehden toimitussihteerinä 1960-luvun alusta lähtien. Einiö ja Pälli kertovat omissa muistelmissaan, miten Rytmi oli ollut jo pitkään henkitoreissaan ja tekijöiden kärsivällisyys alkoi loppua. Rytmistä oli 1960-luvulla tullut entistä selkeämmin jazzlehti, mutta sillä oli vaikeuksia löytää kohdeyleisöä ja mainostajia ja tuntuivatpa myös avustajat olevan kiven alla.
Tarkemman kuvauksen tilanteesta Paavo Einiö antoi Rytmin juhlanumerossa 3/1984, jossa Jari-Pekka Vuorela haastatteli lehden entisiä päätoimittajia ja analysoi lehden puolivuosisataista taivalta. Einiön mukaan 1960-luvun puolivälissä Scandian toiminta oli hetkellisesti alamaissa, jazzkonserttien suosio oli hiipumassa ja häntä itseään pitivät kiireisenä freelance-työt televisiossa.
Sukupolvikysymyskin hiersi. Suhteet uuteen kriitikkokuntaan eivät olleet parhaat mahdolliset. Sekä Rytmiä että Paavo Einiön vetämää konserttitoimistoa syytettiin konservatiivisesta jazzpolitiikasta. Einiö myönsi, että hän piti enemmän perinteisestä ja valtavirran jazzista kuin moderneista virtauksista. Kun tarjoutui tilaisuus antaa jazzin viestikapula eteenpäin, Einiö ei kauan epäröinyt. Hän luovutti lehden korvauksetta Suomen Jazzliitolle.
Vuoden 1966 viimeisessä numerossa väistyvät toimittajat tilittivät tuntojaan hieman katkeraan sävyyn, kun taas aloittava päätoimittaja Atte Blom lupasi tarjota vankan avustajakunnan turvin muutakin kuin jazzia. "Uudessa Rytmissä tulee olemaan kivikovaa svengiä!" Blom hehkutti.
Hillitön Rytmi
Rytmin uusi alku vaikutti lupaavalta. Lehden numeromäärä puolitettiin kahdestatoista kuuteen, mikä mahdollisti rauhallisemman työtahdin. Ensimmäisen numeron sivut täyttyivät helposti, ja sanottavaa oli paljon. Jari-Pekka Vuorelan analyysin mukaan Jazzliiton julkaisemasta ensinumerosta on laveasti tulkiten mahdollista löytää peräti viisi pääkirjoitusta. Päätoimittaja Atte Blom ja Jazzliiton puheenjohtaja Lauri Karvonen toivottivat lukijat tervetulleeksi uuden Rytmin pariin. Pekka Gronow ja Seppo Toiviainen pohtivat, voisiko Yleisradion saada mukaan rahoittamaan suomalaisten musiikkimakua kartoittavaa tutkimusta. Toiviainen tämän tutkimuksen pian tekikin. Säveltäjä Kaj Chydenius kirjoitti muusikosta taiteilijana.
Rytmi muuttui radikaalisti. Lehti oli nyt isokokoisempi, kiiltävälle paperille painettu julkaisu, jonka kollaasimainen estetiikka seuraili muodikkaasti poptaiteen jalanjälkiä. Taitosta vastasi K. J. Karmasalo. Sisältönä alkoi olla muutakin kuin jazzia, esimerkiksi kokeellista runoutta ja intellektuaalisia kirjoituksia nykymusiikista.
Hillittömyydet herättivät reaktioita, jotka eivät varmaan tulleet Rytmin tekijöille yllätyksenä. Osa palautteesta julkaistiin. Uuden Rytmin kolmannen numeron lukijasivulla Seppo Elonen kirjoitti, että lehdestä on tullut Suomen Jazzliiton vetämänä "täydellinen fiasko" lähinnä siksi, että sisällöllä on niin vähän tekemistä jazzin kanssa. Hän ihmetteli, "miksi perustettiin Suomen Jazzliitto, eikä liitytty Suomen Oopperayhdistykseen".
Lunta alkoi tulla tupaan muutenkin. Luvattua kuutta numeroa ei aina saatu ulos. Ongelmat olivat tutut. Lehdessä oli kokoa ja näköä, mutta aikataulut pettivät, rahasta oli pulaa ja toimituskunnan motivaatio hiipui. Lukijatkin olivat varmaan hieman ymmällään, vaikka ensinumerojen jälkeen lehti alkoikin kallistua perinteisempään suuntaan.
Kulttuuripoliittista manifestia pidettiin vahvasti yllä. Esimerkiksi vuoden 1969 toisessa numerossa vastustettiin Helsingin Juhlaviikkoja, koska Juhlaviikot oli "räikein ilmentymä taiteen yksipuolisesta luokkaomistuksesta". Protestilla haluttiin painottaa sitä, että kulttuurin alalla julkiset tuet suuntautuvat edelleen yksipuolisesti taidemusiikille ja muut lajit unohdetaan.
Jazzliiton vuosikokouksen 5.5.1969 yhteydessäprotestoitiinHelsingin Juhlaviikkojen ohjelmapolitiikkaa vastaan.
Pääkirjoituksessa ei sen tarkemmin selitetty, miten Helsingin Juhlaviikot liittyivät valtion taidetukijärjestelmään, mutta se tehtiin selväksi, että klassista musiikkia ei sinänsä vastusteta: "me diggaamme Ludvigia aika pitkälle, puhumattakaan nyt J. Sebastianista, jota me suorastaan rakastamme."
Voi olla, että lukijoiden kannalta liiton agenda paistoi liikaa läpi. Kulttuuripoliittiset ristiretket ja julkilausumat olivat tarpeen, mutta niiden vahva näkyminen Rytmin sivuilla antoi vaikutelman, että kyseessä on pikemminkin etujärjestömäinen jäsenlehti kuin koko kansan jazzlukemisto. Harva jazzinharrastaja jaksoi numero toisensa perään lukea pääkirjoituksia siitä, miten julkinen tuki on vinoutunut tai mistä muusikkojen kannatti hakea apurahoja. Toisaalta: missä muualla tätä musiikkipolitiikkaa olisi voinut ajaa?
Lehden toimituskunnassa ja omistuspohjassa oli jo ennen Juhlaviikot-protestointia ehtinyt tapahtua muutoksia. Atte Blom oli vuoden 1968 lopulla astunut sivuun, ja päätoimittajan tehtävän oli ottanut hoitaakseen muusikkonakin mainetta niittänyt Yleisradion jazztoimittaja Matti Konttinen, jolla sittemmin tuli olemaan merkittävä rooli Jazzliiton historiassa. Toimitussihteeriksi valikoitui liiton perustajiin lukeutunut Ilkka Karumo ja taittajaksi Pentti Hietanen.
Vaihdos osui hetkeen, jolloin Jazzliitto oli ajautunut taloudellisiin vaikeuksiin – etupäässä ne johtuivat Rytmistä. Lehden pelastajaksi ilmaantui Kirjapaino Nova Oy:n johtaja, jazztrumpetistinakin tunnettu Seppo Terämaa, joka tarjoutui ottamaan kustannusvastuun harteilleen.
Jotain vajaan kahden vuoden kokeilusta jäi muistoksi. Varastoissa oli edellisten toimittajien tilauksesta iso paali kallista painopaperia, jota ei jostain syystä oltu pahemmin käytetty. Nyt paperi tuli tarpeeseen. Lehden sisällön osalta mallia haettiin perinteisemmästä musiikkijournalismista. Toimitus pyrki pysyttelemään asialinjalla ja kertomaan alan tuoreimmat tapahtumat. Kaikkinensa lupauksia paremmasta tulevaisuudesta alkoi olla ilmassa, vaikka toisaalta merkit viittasivat myös siihen, että Rytmi koituisi liitolle niin siunaukseksi kuin riippakiveksi.
Kuusikymmenluvun lapsi
Usein kuulee toistettavan, että kuusikymmentäluku oli kiihkeää aikaa. Muutoksia oli ilmassa, järjestäydyttiin, haettiin oikeuksia, sukupolvet törmäsivät...
Jos esiin nostetaan aikakauden musiikilliset virtaukset, katseet kiinnittyvät tavallisesti rockin nousuun ja uusiin sähköisiin soundeihin. Kun suuntaamme katseen suomalaiseen musiikkielämään, huomataan, että kiihkoa ilmeni myös jazzissa. 1960-luvun alkupuolella Suomeen saatiin hienoja ja monipuolisia ulkomaisia vieraita kuten John Coltrane ja Ella Fitzgerald, mutta vuosikymmenen puolivälissä jazz oli selvästi kriisissä.
Tarve tehdä asialle jotain oli kova, ja se purkautui luontevasti järjestäytymisen muodossa.
Tämän päivän korvissa kuulostaa hiukan koomiselta, kun Yleisradion ohjelmassa vuonna 1966 puhutaan juhlallisesti uuden keskusjärjestön perustamisesta – jazz oli tuossa vaiheessa marginaalikulttuuria, jolla oli jonkin verran myös vastakulttuurista statusta. Yhdistystoimintaan tottuneella suomalaisella kulttuuriväellä ei kuitenkaan ollut vaikeuksia niellä virallista retoriikkaa saati olla mukana perustamassa tällaista järjestöä.
Saatiinpa Jazzliiton perustamiseen kytkettyä hiukan ironista irrotteluakin. Tämä voidaan todeta Jazzliiton julkaiseman Rytmin sisällöistä 1967–1968 ja ensimmäisten Valtakunnallisten jazzpäivien ohjelmanumeroista. Seppeleen lasku jazzin muistolle Haaksirikkoisten patsaalla tai jazzpalkinnon nimeäminen Yrjöksi kielivät osaltaan, että järjestäytymistä osattiin tehdä rennolla asenteella vaikka vakavan asian puolesta oltiinkin liikkeellä.
Suomen Jazzliiton juuret ovat musiikkielämän järjestäytymisen pitkässä historiassa ja jazzkerhojen perinteessä. Yhtä lailla se oli myös toimeliaan kuusikymmenluvun lapsi.
Suomen Jazzliitto sai lentävän lähdön. Ennen kaikkea pystyttiin luomaa pohja tulevalle toiminnalle. Jazzpäivien ja Yrjön kokoavaa, rituaalista merkitystä ei voi aliarvioida. Ne jos mitkä pitivät liittoa kasassa. Vuonna 1968 Jazzpäivät järjestettiin Hämeenlinnassa ja seuraavana vuonna Tampereella. Yrjöt annettiin vastaavassa järjestyksessä Juhani Aaltoselle ja Eero Ojaselle.
