1990-luku

Kiertueet: parasta ja pahinta Jazzliittoa

Isossa kuviossa pettymystä oli vähemmän kuin menestystä. Itse asiassa monien informanttien mukaan kiertuetoiminta on ollut Jazzliiton historian merkittävin saavutus. "Kiertuejärjestelmä, jonka mä rakensin, se on ehkä tärkein juttu, jonka mä olen saanut aikaan, toiseksi tärkein oli matkatukisysteemi", Timo Vähäsilta muistelee.

Toimittaja Jarmo Wallenius toistaa haastattelun aikana useaan kertaan, miten Suomen Jazzliiton tärkein tehtävä on ollut kiertueiden järjestäminen. Myös musiikkipromoottori Charles Gil nostaa kiertuetoiminnan kehittämisen Jazzliiton merkittävimmäksi saavutukseksi.

Muusikko Reiska Laine toteaa, että Suomen Jazzliitto on vienyt jazzin sanomaa eteenpäin ja että "kiertuejuttu on ollut merkittävin". Muusikkokunta voi varmaan pääosin nyökytellä tälle väitteelle. Kun käy läpi Valtteri Pokelan laatimaa listaa Jazzliiton kiertueyhtyeistä kautta aikain, on kuin lukisi Suomijazzin Kuka kukin on -teosta.

Timo Vähäsillan jälkeen toiminnanjohtajaksi valittu Maiju Varilo lisää perusteluihin valtakunnallisen ulottuvuuden: merkittävintä on ollut se, että "etelästä pohjoiseen" on konsertteja ja festivaaleja, joissa Suomen Jazzliitolla on oma roolinsa. Varilon seuraaja Maati Rehor väittää, että koko Jazzliiton historian merkittävin saavutus kytkeytyy siihen, miten liiton toiminnan kautta jazzmusiikki on aikanaan tunnustettu taidemuodoksi myös rahoittajien silmissä. "Kiertuetoiminnan vakiinnuttaminen tarkoitti juuri tätä."

Raahelaisen Rajatsi ry:n puheenjohtajana toiminut Pertti Kinnunen ynnää Jazzliiton kiertueet lähes runollisin sanankääntein:

Merkittävintä on ollut jazzmusiikin vakiinnuttaminen valtakunnallisen tarjonnan tarjottimella. Erityisesti pienten maakunnallisten yhdistysten kanssa kiertuetoiminta on kantanut soivaa hedelmää kuntien kulttuuritarjonnan kattauksessa. Samalla muusikoitten työllisyys ja uusien entistä tasokkaampien bändien etabloituminen on mahdollistunut.

Kiertueita on helppo ja syytäkin ylistää. Niihin liittyy kuitenkin myös piirteitä, jotka ovat vuosien varrella herättäneet paljon keskustelua.

Jos jätetään kiertue-elämän perinteiset lievepuolet ja vaikkapa keikka-auton reistailut omaan arvoonsa, niin suurimmat ongelmat ovat liittyneet järjestelmän keinotekoisuuteen. Pekka Nissilä väittää, että jo 1990-luvulla alkoi kuulua puhetta siitä, miten Jazzliiton subventio estää muuta keikkatarjontaa. Trio Töykeät olisi hyvin voinut kiertää esiintymässä ilman Jazzliiton tukitoimia, mutta järjestäjät valitsivat ennemmin tuetun kiertueen. Järjestelmä "laiskisti järkkäreitä, ei tarvinnut hirveesti satsata mainontaan ja muuhun", Nissilä sanoo.

Subvention haittapuolia on Jazzliitossa puntaroitu vuosien aikana useasti, ja epäilemättä järjestelmää on saatu päivitettyä paremmaksi. Tietty eettinen ongelma on silti jäljellä. Jazzliiton nykyinen hallituksen puheenjohtaja Hans Peter Klintrup tarkentaa tätä: ongelma koskettaa niitä esiintyjiä ja järjestäjiä, jotka eivät ole tuen piirissä. Hänen analyysinsa olisi yhtä hyvin voitu tehdä 1990-luvulla:

On meillä taloudellisia eturistiriitoja ollut siinä mielessä, että kun meidän tuetut keikat menee paikkakunnalle ja se paikkakunnan järjestäjä saa ne ikään kuin edullisesti järjestettyä, niin ne toimijat, jotka ei ole meidän kiertueella, niin niiden on paljon vaikeampi saada sinne järjestettyä keikkoja, koska Jazzliiton kautta se järjestäjä on saanut sen niin paljon halvemmalla. Tämä on semmoinen iso ongelma, me ikään kuin syödään vapaan kentän toimintaa. Me annetaan tuettuja keikkoja, ja ne tukemattomat keikkajärjestäjät on pulassa silloin.

Nissilän ja Klintrupin arviot pitävät varmaan paikkansa. Monissa tapauksissa vaihtoehtoisia toimintamalleja ei yksinkertaisesti kuitenkaan ole ollut tarjolla. Pertti Kinnusen mukaan subventoidut pakettihinnat olivat ratkaiseva edellytys konserttien järjestämiselle Raahessa. Kesäisin järjestetty festivaali Rantajatsit tuli toimeen omillaan, mutta tuskinpa sen rinnalla mikään muu jazztoiminta pienessä kaupungissa olisi onnistunut vapaarahoitteisena.

Jazzliitto yritti koko 1990-luvun patistella kuntia tukemaan jazzia, mutta usein siihen ei löytynyt halua. Jazzliittohan jo tuki konsertteja.

---

Parhaat kiertuekeikat

Kiertuejärjestelmässä on haittapuolensa – ja kiistämättömät plussansa. Hienoja keikkakokemuksia Jazzliiton kiertueilta kutenmyös festivaaleilta ja Jazzpäiviltä on jäänyt monien mieleen. Jussi Sierlan lista on pitkä:

Kari Ikosen Karikko teki suuren vaikutuksen niin alkuperäisessä kotimaisessa kuin sitten kansainvälisessäkin kokoonpanossaan, konservatorion konserttisali tarjosi komeat hienosti soivat puitteet. Ilmiliekki Quartet sai tunnelman suorastaan kihelmöimään latautuneisuudessaan. Junnu Aaltosen kvartetti vuosia sitten – ja nyt tuoreesti uutena versiona. Jukka Perkon Unela-projekti jännittävällä tavalla erilaisena konserttina. Mikko Innasen Innkvisitio. Mäkysen Teddy Rock 7 (vai oliko se 5?) räväkässä rytmisyydessään ja tanssillisuudessaan. Iso Yrjö Orkesteri Suomen Jazzliiton täyttäessä 40 v.

Lisäksi Sierla muistelee niitä kiertueita, joissa mukana on ollut kansainvälisiä esiintyjiä: "Anthony Braxton suomalaisen workshop-bändinsä kanssa 1988, Kenny Wheeler Jan Simonsin bändin kanssa, Tomasz Stanko Seppo Kantosen Klang-trion kanssa, Ingrid Jensen Antti Rissasen bändin kanssa."

Jazzliiton nykyinen puheenjohtaja Hans-Peter Klintrup nostaa esille Jukka Perkon kvartetin Oulun-keikan, joka show-elementteineen poikkesi perinteisestä jazzkonsertista. Yhtyeen lavallaolosta paistoi tietty "perkomaisuus", oltiin 70-luvun kirkkaanväriset puvut päällä ja väliajan jälkeen oli sitten yllättäen toiset kuteet.

"Yleisö kohahti siinä kohtaa, se oli niin hauska yksityiskohta jazzkeikalla, ja se ei vähentänyt sen show'n arvoa millään lailla", Klintrup hehkuttaa. "Jopa jazzmusassa voi olla jotain kivaa elementtiä!"

Charles Gilin Vapaat äänet nousee monissa muistoissa esiin. Hänen työtänsä selvästi arvostetaan. Gil itse nostaa kysyttäessä esiin kaksi kiertuetta:

Nuijamiehet sekä Markku Veijonsuo trio, yhdessä Marc Ducret Trion kanssa (maalis-huhtikuu 2000). Helsinki oli yksi Euroopan kulttuuripääkaupungeista. Järjestettiin hieno keikka Nosturissa. Oli ensimmäinen kerta, kun Marc Ducret toi oman yhtyeensä Suomeen. Kiertue noteerattin todella hyvin mediassa. Tämä oli alkusoitto yhteistyölleni Ducret’n kanssa sekä Mikko Innasen kanssa. Molemmat yhteistyöt toimivat edelleen.Tämän kiertueen jälkeen Kalle Kalima muutti Berliiniin, ja sekin on yhteistyö, joka edelleen kantaa hedelmää.

Vincent Courtois Mediums + Mikko Innanen & Innkvisitio / 25. Vapaat äänet kiertue, maaliskuu 2014. Tästä juhlavasta yhdistelmästä olen erityisen ylpeä. Kuulijoiden palaute oli hyvin kiittävää. Sellon ja kahden tenorisaksofonin yhdistelmä toimi nerokkaasti. Courtois on mestari, jonka virtuositeetti aina palvelee ajatuksia. Innkvisitio täytti tuolloin yhtyeenä 10 vuotta. Yhtye keskittyy koko ajan, ja sen yhteisoitto on hitsautunut lähes telepaattiseksi. Se on bändi, jota on ilo viedä ulkomaille.

Toisaalta monet muistavat esimerkkejä myös jazzin perinteisemmältä laidalta. Pentti Lasasen kymmenmiehinen Big Swing saatiin osin mukaan yksityisellä rahoituksella, ja yhtye veti hyviä yleisömääriä. Kiertuetta puuhaamassa ollut Juha Söder kertoo, että Lasanen edelleen kiittelee, kun tulee vastaan. Se tuntuu Söderin mielestähyvältä.

Kiertueet ovat Jazzliiton ytimessä. Kesäiset festivaalit epäilemättä vievät suuremman huomion, mutta tuskinpa Suomesta löytyy kovinkaan monta jazzinharrastajaa, jolle ei olisi Jussi Sierlan sanoin tullut vastaan Jazzliiton järjestämiä "onnistuneita ja innoittuneita kohtaamisia".

---

Maakunnalliset jazzpäivät

Kiertueet ovat olleet Jazzliiton arkea. Juhlaa on edustanut Yrjö-palkinto, joka on ollut Suomen Jazzliiton näkyvin ikkuna julkisuuteen. Monesti huomiota on herättänyt myös palkinnonjakoon liittyvä tapahtuma, Valtakunnalliset jazzpäivät. Vuonna 1971 tapahtuma typistyi Helsingissä järjestettyyn syyskokoukseen, eikä Yrjöäkään jaettu, mutta muuten toimintamuoto ei ole osoittanut suurempaa laantumisen merkkiä. Ensimmäiset jazzpäivät järjestettiin marraskuun alussa alkuperäisen Storyvillen sulkemisen muistopäivän merkeissä, ja tämä ajankohta tuli sittemmin enemmän tai vähemmän vakiintumaan.

Tapahtuma on järjestetty kuusi kertaa sekä Helsingissä ja Tampereella. Muutoin paikkakunnat ovat vaihdelleet. Jazzpäivät ovat toisinaan – etenkin liiton juhlavuosien yhteydessä – herättäneet nimensä mukaisesti valtakunnallista julkisuutta.

Käytännössä etenkin viime vuosikymmeninä Jazzpäivien suurin merkitys ei ole niinkään ollut siinä, että kyseessä olisi merkittävä, kansallisen uutiskynnyksen ylittävä tapahtuma. Liiton entinen puheenjohtaja Juha Söder toteaakin kriittisesti, että Jazzpäivät "eivät ole valtakunnalliset vaan paikalliset".

Oli tapahtuman näkyvyys paikallista, maakunnallista tai kansallista, sitä ei voi kieltää, että jazzpäivät tekevät Suomen Jazzliitosta aidosti valtakunnallisen järjestön. Keskeisillä jäsenjärjestöillä on tarjoutunut Jazzpäivien kautta tilaisuus esitellä osaamistaan ja samalla vaikuttaa alan toimintaan. Pienelle paikallisyhdistykselle päivien järjestäminen voi osoittautua vaativaksi tehtäväksi, mutta useimmiten sillä on ollut piristävä merkitys kulloisellekin yhdistykselle ja ruohonjuuritason jazzharrastukselle.

Yhteistyötä tehdään myös paikkakunnan päättäjien kanssa. Matti Laipio muistelee, että Jazzpäivillä aina käteltiin paikalliset silmäätekevät vaikkei yhteistyötä muuten olisi ollutkaan. Kaupunginjohtajien tervehdyskirjoituksia löytyy Jazzpäivien ohjelmavihkosista sen verran, että niiden pohjalta voisi laatia oman tutkimuksensa juhlapuheiden retoriikasta. Paikallisuus on korostunut myös siinä, että jazzpäivillä jaettavan Yrjö-palkinnon valmistaminen on vuodesta 1983 lähtien tavattu antaa jonkun alueella asuvan taiteilijan tehtäväksi.

Jazzliitto on arkistoinut varsin kattavasti Jazzpäiviin liittyvää mediapalautetta. Musiikkiarkisto JAPAssa sijaitsevan mappimäärän perusteella tapahtuma herätti etenkin 1990-luvulla runsaasti huomiota. Vuosikymmenen aikana Jazzpäivät pidettiin Porissa, Raisiossa/Naantalissa, Joensuussa, Lappeenrannassa, Raahessa, uudelleen Raisiossa, Helsingissä, Jyväskylässä/Äänekoskella, Kotkassa ja Vaasassa. Esimerkiksi kun vuonna 1991 tapahtuma järjestettiin Raisio Jazz ry:n toimesta Raisiossa ja Naantalissa, ohjelmassa oli muun muassa turkulaisen rhythm & blues -yhtye Nite Time Jumpersin koulukonsertti, Oulunkylä Big Bandin perhekonsertti, Jazzliiton bändikilpailu, allasjamit ja Severi Pyysalon pääkonsertti Naantalin Kylpylässä ja kirkkokonsertti. Tilaisuuksia raportoitiin päivittäin melkeinpä kaikissa Varsinais-Suomen lehdissä ja vähän muuallakin.

Puheenjohtaja Matti Laipio ja kuvataiteilija Markku Kosonen ojensivat Yrjö-palkinnon rumpali Jukkis Uotilalle Raisiossa vuonna 1991.Kuva: Raisio Jazz ry.

Jazzliiton puheenjohtaja Matti Laipio ja toiminnanjohtaja Timo Vähäsilta luovuttivat Joensuun jazzvaikuttajan Jussi Sierlan kanssa vuoden 1992 Yrjö-palkinnon Tapani Rinteelle. Kuva: Jazzkerho -76 Joensuun arkisto.

Seuraavana vuonna Jazzpäivät vietettiin Jazzkerho -76 Joensuu ry:n vetämänä Pohjois-Karjalassa. Yhdistys oli nimensä mukaisesti perustettu 1976, mutta lupaavan alun jälkeen toiminta nuupahti useaksi vuodeksi. Kun Jazzliiton ja Joensuun konservatorion toimesta vuonna 1985 toteutettiin niin sanottu Pohjois-Karjala-projekti, virisi ajatus kerhon uudelleenkäynnistämisestä. Konservatorion tiloissa järjestetyn kokouksen osanotto oli runsas. Mukana oli myös Jussi Sierla, joka ilmoittautui halukkaaksi viedä jazzin asiaa eteenpäin. Toive toteutui moninkertaisesti. Sierla valittiin kerhon hallituksen puheenjohtajaksi, ja pesti jatkui sitten yli neljännesvuosisadan, vuoteen 2012 asti. Jussi Sierlan aikana Joensuun kerhosta tuli Jazzliiton aktiivisimpia jäsenyhdistyksiä.

Sierla oli mukana järjestämässä Jazzpäiviä 1992 ja 2012. Vuonna 1992 hänellä ei vielä ollut kokemusta isojen tapahtumien organisoijana, vaikka yhdistys oli muutaman kerran pienimuotoisempia viikonlopputapahtumia järjestänytkin. Tavoite oli korkealla. Ohjelmistoon haluttiin nimekkäitä kansainvälisiä vieraita, ja katseet kääntyivät Sibelius-Akatemian jazzosaston johtajan Jukkis Uotilan puoleen. Suomeen oli tulossa amerikkalaispianisti Kenny Werner, jonka triossa Uotila soitti rumpuja ja Pekka Sarmanto bassoa.

Viime metreillä järjestämisen realiteetit alkoivat painaa päälle.

Kannoimme suurta huolta tapahtuman taloudesta ja yritimme pihistää kaikissa kohdissa, missä mahdollista. Niinpä olimme sopineet ravintolan kanssa hyvästä illallisesta ainoastaan päätähdelle Wernerille, mutta ei Jukkikselle eikä Pekkikselle, joita pidimme ”tavallisina rivisoittajina” muiden muusikkojen tavoin. Jukkis otti minut tiukkaan, mutta kylläkin hyvin ystävällismieliseen puhutteluun vieraanvaraisuuden periaatteista, ja asia saatiin sitten sovituksi ja hoidetuksi hyvässä järjestyksessä.

Pianisti Kenny Werner lumosi kuulijoita Valtakunnallisilla jazzpäivillä Joensuussa 1992.Kuva: Jazzkerho -76 Joensuun arkisto.

Vieraanvaraisuus kannatti ainakin siinä mielessä, että "herrat soittivat todella hienosti, ja Werner hemmotteli myöhäisen illan innokkaasti kuuntelevaa yleisöä vielä myös herkin, runollisin soolo-osuuksin."

---

Perinnetietoinen Yrjö

Jazzpäivät on vuosien varrella muuttunut yllättävän vähän. Eräs perinne on se, että Yrjö-palkinto jaetaan avajaispäivänä. Yrjöön itseensä alkoi kuitenkin 1990-luvulla kohdistua muutospaineita.

Käsitys taiteesta ja viihteestä ja sitä myötä myös jazzista alkoi muuttua. Moniarvoisuuden tuulet puhaltelivat Suomessa. Sen huomasi vaikkapa kirjastojen musiikkiosastoilla. Sanna Talja on tätä asiaa tutkinut ja päätynyt siihen, että taidetta ja kansallisia juuria painottavien tehtävien rinnalle alkoi nousta "mosaiikkikulttuurin" ihanne eli moninaisten perinteiden hyväksyntä. Hankintapolitiikassa ei siis mietitty vain sitä, mikä on esteettisesti korkeatasoista tai kansallisesti merkittävää vaan sitä, mikä saattaisi kiinnostaa ihmisiä.

Lama edesauttoi tätä muutosta. Usein kuulee väitettävän, että vaikeina aikoina ihmiset eivät oikein jaksa seurata taidetta vaan pitäisi olla enemmän sitä hauskaa viihdettä. Samalla vaikeat ajat ovat antaneet siunauksensa sellaisille kulttuurimuodoille, joita ei vaikkapa lehtien kulttuuripalstoilla tai taidepolitiikan puheenvuoroissa ole muulloin arvostettu. Sota-ajan viihdemusiikkia pidettiin pitkään parempana kuin sodanjälkeistä rillumarei-musiikkia. Syyt eivät niinkään liittyneet musiikilliseen kieleen – kovin suuria muutoksia sen kehityksessä ei tapahtunut – vaan siihen, että sota-aikana musiikin sosiaalinen ulottuvuus sai toisenlaista merkitystä kuin rauhan aikana. Sillä oli painavampi tehtävä.

Jotain samaa tapahtui 1990-luvun alkupuolella. Aina silloin tällöin kuulee väitettävän, miten taide on viihteellistynyt, mutta 1990-luvulla kävi niin, että viihde taiteellistui. Lamalla oli siinä oma roolinsa. Se pyhitti viihteen ja nosti sen taiteen rinnalle.

Jazzliitossakin ryhdyttiin varovasti arvostamaan kansanomaista versiota jazzista. Jatsia.

Yhtäkkiä Yrjö-palkittujen ja kiertueyhtyeiden joukossa näkyi nimiä ja tyylejä, jotka eivät ehkä olisi aiemmin päässeet esille muuten kuin juhlittaessa jazzhistorian merkkipaaluja. Esimakua tästä saatiin 1993, kun Yrjön sai UMO:n monipuolinen kapellimestari Markku Johansson, joka samoihin aikoihin johti myös Vantaan viihdeorkesteria.

Uudet tuulet – tai pikemminkin vanhat soinnit – alkoivat puhaltaa Yrjön ympärillä. Muutosta oli koettu jo 1980-luvulla, kun palkintoa ryhdyttiin entistä useammin jakamaan soittajille. Toimittaja Petri Silas huomauttaa, että aiemmin Yrjöt oli suunnattu enemmän jazzsäveltäjille. Samoihin aikoihin Jazzliitto oli ryhtynyt jakamaan pitkän linjan toimijoille harkinnanvaraista Andania-palkintoa, jonka avulla saatiin joksikin aikaa kanavoitua Yrjöön kohdistunutta muutospainetta muualle. Lopulta Yrjön oli taivuttava. Murros koettiin, kun palkinnot myönnettiin swingmestari Antti Sarpilalle 1997 ja basisti Pentti Mutikaiselle 1999. Molemmat olivat ansainneet kannuksiaan muun muassa DDT Jazzbandissa, siinä samassa dixie-orkesterissa, joka 1967 oli tahdittanut ensimmäisiä Valtakunnallisia jazzpäiviä.

Mikko Peltola muistelee ehdottaneensa Antti Sarpilaa jo 1990-luvun alkupuolella Yrjö-palkinnon saajaksi. Hallituksen mielestä Sarpila kyllä täytti hyvän muusikon kriteerit – mutta swingin edustajana hän vaan sattui toimimaan väärällä alueella. Muutamaa vuotta myöhemmin tilanne oli muuttunut.

Muutos johtui myös uudenlaisesta työnjaosta. Kun ranskalainen Charles Gil asettui Suomeen ja kehitti kokeellista musiikkia esittelevän Vapaat äänet -kiertuekonseptin, hän samalla otti hoitaakseen tontin, joka oli aiemmin ollut lähes kokonaan Suomen Jazzliiton valvonnassa.

Vaikka rajoja venytettiin, Jazzliiton musiikillinen pohjavire oli toki edelleen modernistinen. Usein tämä vire hämärrytettiin puhumalla laadusta. Laatu oli kaikki kaikessa, eikä se pelkästään koskenut kiertuyhtyeiden valintoja tai musiikillisia ääniä. Laatukriteerit saatettiin nostaa esiin myös silloin, kun puhuttiin siitä, millä tavalla musiikista tulisi kirjoittaa.

---

Liiton äänitorvi Jazzit!

Jazzliitto ryhtyi vuonna 1987 julkaisemaan omaa JazzIt!-lehteä. Näin saatiin korjattua se tiedotusvaje, joka oli syntynyt muutama vuosi aiemmin Rytmin irtauduttua liiton alaisuudesta. Kun Rytmi pian eron jälkeen otti kunnolla hajurakoa entiseen isäntäänsä, Jazzliitolla ei enää ollut kunnon tiedotuskanavaa. Oli vain tarjota satunnaisia tiedotteita medialle ja kiertokirjeitä jäsenille. Jälkimmäisiä tosin lähetettiin kuukausittain.

Ensimmäisessä JazzIt!-numerossa käsiteltiin ikuisuusaihetta: kansainvälisen jazzklubin saamista Suomeen, käytännössä Helsinkiin. Aiheesta oli kirjoitettu Jazzliiton ensimmäisessä Rytmi-numerossa 1967, ja sama aihe komeili nyt JazzIt!:n etukannessa. Jazzliitto oli aktiivisesti mukana hankkeessa, joka kuitenkin kaatui Helsingin kaupungin vetäydyttyä yhteistyöstä. Aiheeseen palattiin monta kertaa tulevina vuosikymmeninä.

JazzIt!-lehden ensimmäinen numero julkaistiin samana syksynä, kun Matti Laipio valittiin toistamiseen liiton puheenjohtajaksi. Toimittajana ja jazzasiantuntijana Laipio kiinnostui lehdestä ja ryhtyi sen avustajaksi. Selvästi veri veti jazzkirjoittelun pariin. Pääkirjoituksissaan hän puhui jazzviennistä, Pori Jazzista, yritysyhteistyöstä, levymarkkinoista, festivaaleista, pohjoismaisesta yhteistyöstä ja milloin mistäkin ajankohtaisesta aiheesta.

Kuusi kertaa vuodessa ilmestyneen lehden tai pikemminkin lehtisen (sivumäärä oli normaalisti kahdeksan) päätoimittaja oli Timo Vähäsilta, joka käytännössä kirjoitti suurimman osan jutuista. Myös häntä kiinnostivat kulttuuripoliittiset aiheet, esimerkiksi kunnallinen jazztarjonta, lähdevero ja tukipolitiikka. Tässä mielessä jazzkirjoittelu palasi Jazzliiton osalta juurille muutenkin kuin klubitoiminnan haikailun myötä: samoista aiheista, etenkin tukipolitiikasta, oli kirjoitettu Rytmissä jatkuvasti 1970-luvun vaiheessa. Mukana oli lisäksi uutisointia, jazz-alan esittelyä, haastatteluja, levy- ja kirja-arvosteluja ja hetken aikaa – poikkeuksena asiallisesta kokonaislinjasta – nimimerkki Yrmand Kyrvanderin pilkallisia pakinoita.

JazzIt! oli selkeästi jäsenlehti: vaatimattomasti taitetussa julkaisussa jazzin ystävä kirjoitti unelmistaan ja huolistaan toiselle jazzin ystävälle ja toivoi, että lehti samalla päätyisi kulttuuripolitiikan vaikuttajien tai suuren yleisön käsiin. Mitään suurempia merkkejä jazzymmärryksen laajentumisesta ei kuitenkaan ollut näkyvissä, vaikka lehteä lähetettiinkin ilmaiseksi myös muille kuin jäsenille. Jazzliiton alkuperäinen kaksoistehtävä, virallisten elinten huomion kiinnittäminen ja suuren yleisön valistaminen, kyllä toteutui lehden kautta muttei täydellä teholla.

JazzIt!-lehden viimeisen numeron kannessa esiintyi amerikkalainen puhallinsoittaja James Carter.

Tilanne muuttui vuonna 1994 ja tulisi vaikuttamaan Jazzliiton tiedotustoimintaan ja sisäisiin keskusteluihin vuosiksi eteenpäin. Kuopiolainen Osku Rajala oli aiemmin toimittanut yhteen numeroon hyytynyttä Jazzaviisia. Kun Jazzliitto järjesti Helsingissä Jazz Jamboreen, Rajala päätti kokeilla alaa uudestaan. Uusi lehti Jazzrytmit julkaistiin Jamboreessa osin yhteistyössä Jazzliiton kanssa. Ei kulunut kuin muutama kuukausi, kun sekä Rajala että Jazzliiton toimijat totesivat, että Suomen markkinoilla ei ole järkeä ylläpitää kahta pientä jazzlehteä.

Loppuvuonna 1994 JazzIt! sulautui Jazzrytmeihin. Muutaman numeron ajan sillä oli emolehden väliin sujautettuna liitteenä vielä oma identiteetti, mutta vuodesta 1995 eteenpäin se katosi ja käytännössä Jazzrytmeistä tuli Jazzliiton jäsenlehti. Mutta mihin asti? Se onkin hankalampi kysymys.