Minua on kiehtonut ja huvittanut ajatus Andania-laivasta, joka 4. kesäkuuta 1926 toi jazzin New Yorkista Helsinkiin. Mielikuva on herkullinen: sisällissodasta vasta toipuvan nuoren valtion pääkaupungin on täyttänyt levoton optimismi, meren ja kivihiilen tuoksu, raitiovaunujen kolina. Miehet valkoisissa olkihatuissaan pysähtyvät hämmästyneinä katsomaan, kun höyrylaivasta kannetaan maihin jättimäinen puulaatikko, josta purkautuu esille amerikansuomalaisia maailmankansalaisia puhaltaen ilmoille svengaavaa uuden vapaan maailman ihmeellistä ääntä.
Toisaalta ajatus jazzista objektina, jota voidaan kuljetella paikasta toiseen, on vastoin koko musiikkityylin perusfilosofiaa. Jazz on tilanne, tapahtuma, suhde ihmisten välillä ja siksi se syntyy aina uutena uuteen paikkaan. Hetkissä, jossa joku kuulee toista ja päättää vastata. Tämä lähtökohta tekee jazzista niin kurittoman hankalan historiankirjoitukselle, mutta loputtoman kiinnostavan tutkimukselle.
Jos jazz ei ole siististi paketoitavissa lähetettäväksi, mitä se sitten on? Jaakko Lukkarisen tuore Sibelius-Akatemiassa valmistunut väitöstutkimus Elements of Jazz Drum Comping: Shaping Musical Form and Dramaturgy tarjoaa tähän poikkeuksellisen täsmällisen vastauksen: jazz rakentuu vuorovaikutteisista käytännöistä, ei pelkästään sävellyksistä tai tyyleistä. Lukkarisen tutkimuksen keskiössä on komppaus; se, mitä rumpali tekee muiden soittaessa. Näennäisesti taustalla, mutta todellisuudessa jatkuvasti syntyvän teoksen muotoa ja energiatasoa ohjaten. Komppaus on ilmaisullinen, tulkitseva ja kommunikatiivinen teko, joka muovaa esityksen dramaturgiaa.
Ajatus siirtää jazzin painopisteen pois “teoksista” kohti tapahtumaa ja esitystilannetta. Tietyn rakenteen sijaan jazz on hetkessä tapahtuvaa neuvottelua, muodon jatkuvaa muokkaamista. Lukkarisen työ rakentaa ajatuksesta konkreettista purkamalla jazzin käytännön tasolle. Hän tunnistaa viisi keskeistä komppauksen elementtiä: goosing, riffing, active accenting, muodon strukturointi sekä intuitiivinen call and response.
Näistä erityisesti call and response on jazzille ratkaiseva. Se on toki tekniikkaa, mutta ennen kaikkeatapa olla musiikissa: kuunnella, tunnistaa ja vastata. Kyse on jazzin perusyksiköstä, hetkestä, jossa yksilöllisyys ja kollektiivisuus kohtaavat. Tämä myös selittää, miksi jazzia ei voi “tuoda” paikasta toiseen. Call and response syntyy aina tilanteessa.
Voisiko vuoden 1926 laivatarinan kertoakin niin, että jazz alkoi “saapumisen” sijaan tuolloin versoa täällä suomalaiseen kontekstiin, uusiin soittotapoihin, yleisöihin ja merkityksiin? Ja että tämä sama prosessi jatkuu edelleen jokaisessa esityksessä.
Jazz syntyi alkujaan ihmisten kiihkeästä tarpeesta tulla kuulluksi silloinkin, kun yhteiskunta ei halunnut heitä kuunnella. Se kasvoi New Orleansin kortteleissa, kaduilla, tanssipaikoissa ja yhteisöissä, jossa maailman musiikkiperinteet kohtasivat. Jazz ei ollut vallan ja vaurauden musiikkia, varakkaan keskiluokan vip-telttojen taustamusiikkia tai samettipenkkisten salien hillittyä pönötystä, vaan vapauden, vastarinnan, selviytymisen ja ilon ääniä.
Jazzin varhainen historiankirjoitus perustuu pitkälti kertomuksiin, muistoihin, anekdootteihin ja legendoihin. Se on ymmärrettävää, mutta samalla tässä piilee oma riskinsä. Ilman tutkimusta jazz muuttuu helposti myytiksi, tyyliluetteloksi tai nostalgiseksi tarinaksi. Silloin katoaa se, mikä jazzissa on olennaisinta: miten jazz toimii. Lukkarisen väitös osoittaa, että analyysi ei tapa jazzin elävyyttä ja vapautta, vaan tekee siitä näkyvämpää. Analyyttinen tarkastelu antaa kielen ilmiölle, jotka muuten jäisivät hiljaiseksi tiedoksi.
Jazzin ja tutkimuksen suhteessa voi nähdä tietynlaisia jännitteitä. Voiko improvisaatiota tutkia nujertamatta sen vapautta? Lukkarisen tutkimus kuvaa, miten improvisaatio ei ole täysin rajatonta vapautta, vaan se rakentuu kehollisesta muistista, kokemuksesta ja toistuvista rakenteista, eräänlaisista musiikillisista rakennuspalikoista, joita muusikko yhdistelee tilanteen mukaan. Vapaus ei synny rajojen puutteesta, vaan tavasta käyttää niitä, toimia niiden puitteissa.
Lukkarisen väitöstutkimus kääntääkin jännitteet voimavaraksi. Taiteellinen tutkimus tarkastelee musiikkia sisältäpäin, sitä mitä syntyy soittamisen, kuuntelemisen ja reflektion yhteydessä. Tutkimus ei tuo jazziin ulkopuolista kontrollia, vaan tekee näkyväksi sen, mitä muusikot jo tekevät. Rytmisen päätöksenteon, vuorovaikutuksen ja muodon rakentamisen.
Paradoksaalista kyllä, jazz säilyy vapaana vain, jos sitä ymmärretään tarpeeksi syvästi. Ja lopulta se, että jazz syntyi siellä, missä ihmiset etsivät tilaa hengittää vapaammin, sitoo jazzin myös yliopiston ideaan. Myös tiede on parhaimmillaan vapautta ajatella, kyseenalaistaa, reagoida ja löytää yhdessä jotain ennenkuulematonta. Tieteessäkin toteutuu call and response.
Jazz tarvitsee muusikoiden ja kuulijoiden lisäksi myös tutkijoita tekemään näkyväksi niitä kuuntelemisen, vuorovaikutuksen ja yhteisen ajattelun tapoja, joiden varassa jazz elää ja uudistuu. Juuri tässä mielessä jazz kuuluu yliopistoon. Jazz itsessään on kiinnostava tutkimuskohde, mutta kuten tiede, myös jazz on aina ollut myös tapa tutkia maailmaa.
Mielikuva jazzista Suomeen laivattuna puulaatikkona ei siis yksinkertaisesti kanna. Jazz saapui tänne mahdollisuutena, päättymättömänä potentiaalina. Ja nyt, sata vuotta myöhemmin jazz on yhä kesken ja rakentuu uutena ja omanaan jokaisessa tilanteessa, jossa joku soittaa, kuuntelee ja vastaa.
Kaisa Rönkkö, Dekaani, Taideyliopiston Sibelius-Akatemia
Kuva: Petri Summanen