Jazz Suomi 100 -juhlavuoden toisessa Jazzkynä-kirjoituksessa Juha Henriksson tarkastelee kotimaisen jazziskelmän läpimurtoa. 1950-luvulla jazziskelmä toi svengin suuren yleisön ulottuville, nosti naislaulajat parrasvaloihin ja loi omaleimaisen suomalaisen soundin.
Niin sanotut jazziskelmät valloittivat Suomen 1950-luvun jälkipuoliskolla. Brita Koivusen vuonna 1956 levyttämä Suklaasydän menestyi niin hyvin, että sille myönnettiin Suomen ensimmäinen kultalevy, ja se sai nopeasti seuraajia.
Jazziskelmät olivat mielenkiintoinen yhdistelmä erilaisia vaikutteita: amerikkalaista jazzia ja populaarimusiikkia, itäeurooppalaista ja venäläistä musiikkia, suomalaista perinteistä tanssimusiikkia sekä juutalaista klezmeriä. Esimerkiksi venäläisiä mollisävelmiä esitettiin svengaavina foxtroteina. Uuden tyylin tärkein kehittäjä oli levy-yhtiö Scandia, jonka johtava trio – Harry Orvomaa, Paavo Einiö ja Jaakko Salo – olivat kaikki intohimoisia jazzin harrastajia.
Ennen jazziskelmän läpimurtoa Suomen levymyyntiä olivat hallinneet mieslaulajat, mutta nyt uudet naisartistit valloittivat hittilistojen kärkisijat. Jazziskelmän suosio nosti esiin Brita Koivusen lisäksi esimerkiksi Vieno Kekkosen, Laila Kinnusen, Helena Siltalan ja Eila Pellisen.
Naislaulajien läpimurtoon oli useita syitä. Ensinnäkin naiset olivat siirtyneet sodan jälkeen entistä laajemmin työelämään. Samaan aikaan musiikkiala etsi innokkaasti uusia kykyjä. Myös ulkomaiset suositut artistit, kuten Doris Day, toimivat merkittävinä roolimalleina. Naislaulajien esiinmarssin aikaan populaarimusiikin markkinointi muuttui merkittävällä tavalla: aikaisemmin konsertteja oli mainostettu yhtyeen johtajan nimellä, mutta nyt keikkajulisteissa heidän edelleen nousivat tähtisolistit.
Suuri osa jazziskelmistä oli ulkomaisten kappaleiden käännösversioita, mikä ei ollut mitään uutta suomalaisessa populaarimusiikissa: angloamerikkalaisten ja italialaisten hittien käännösversiot olivat muutenkin suosittuja Suomessa erityisesti 1950–1970-luvuilla. Jazziskelmälevytyksillä soittivat sen ajan parhaat jazzmuusikot, minkä ansiosta äänitykset olivat rytmisesti rentoja ja svengaavia. Muusikoiden suhtautuminen jazziskelmiin oli kaksijakoinen: osa ei pitänyt niitä "oikeana jazzina", mutta monet kuitenkin arvostivat sitä, että nämä levytykset toivat jazzvaikutteet myös niiden ulottuville, jotka eivät muutoin olisi jazzia kuunnelleet.
Olen itse kirjoittanut teokset neljästä suomalaisen populaarimusiikin keskeisestä vaikuttajasta eli Toivo Kärjestä, Erik Lindströmistä, Jaakko Salosta ja Rauno Lehtisestä. Suomalaisen iskelmän ja jazzin kiinteästä suhteesta kertoo se, että heidän kaikkien uraansa ja tuotantoonsa jazz vaikutti merkittävällä tavalla.
Erik Lindström oli heistä leimallisimmin jazzmuusikko, ja hänet valittiinkin itseoikeutetusti Suomen ensimmäiseksi Jazzlegendaksi. Lindström oli taitava basisti ja vibrafonisti, joka soitti jazzia 1940-luvulta lähes kuolemaansa saakka, mutta hän oli myös tuottelias iskelmäsäveltäjä, jonka tyylillinen kirjo oli laaja – kupleteista big band -teoksiin. Lähes kaikkiin sävelmiinsä Lindström kuitenkin sirotteli jazzmausteita siten, että ne sulautuivat osaksi kokonaisuutta. Lindströmin jazzillisia menetyssävelmiä olivat muun muassa Ranskalaiset korot, Armi ja Liian vähän aikaa.
Toivo Kärki, suomalaisen populaarimusiikin ehkä merkittävin vaikuttaja, aloitti myös uransa jazzin parissa. Hän soitti 1930-luvulla Ramblers-yhtyeessä ja voitti vuonna 1939 Melody Maker -lehden kansainvälisen sävellyskilpailun. Kärki haaveili kansainvälisestä urasta, mutta sota muutti hänen suunnitelmansa. Rintamalla syntyivät ensimmäiset tangot, joissa Kärki yhdisti taitavasti jazzin nelisoinnutuksen ja amerikkalaisten standardien muotorakenteet venäläistyyliseen melodiaan ja tangorytmeihin. Suurin osa Kärjen tuotannosta on rytmisesti muuta kuin jazzia, mutta 1950-luvun jälkipuoliskolla hän pääsi osoittamaan myös jazziskelmäsäveltäjän kykyjään, mistä hieno esimerkki on Eila Pellisen levyttämä Onni, jonka annoin pois.
Jaakko Salo aloitti musiikkiuransa paitsi hanuristina, myös jazzpianistina ja -vibrafonistina. Salon oma sävellystuotanto ei ole kovin laaja, mutta sovittajana hän oli suomalaisen populaarimusiikin tärkeimpiä uudistajia, jonka sovitukset olivat keskeisessä asemassa, kun jazziskelmä teki läpimurron. Salon ja suomalaisten jazzmuusikoiden ammattitaidosta kertoo se, että monet käännösiskelmät olivat sovituksellisesti kiinnostavampia ja svengaavammin soitettuja kuin alkuperäisversiot. Varsinkin Scandia-levy-yhtiössä käännöskappaleet eivät olleet tusinatavaraa, vaan niiden toteuttamiseen todella panostettiin.
Rauno Lehtinen soitti jazzia muun muassa Ronnie Kranckin yhtyeessä. Hän oli Svend Asmussen -tyylinen viulisti ja hallitsi multi-instrumentalistina kaikki saksofonit. Lehtinen muistetaan erityisesti maailmanmaineeseen nousseesta Letkiksestä, mutta säveltäjänä hän oli erittäin monipuolinen. Lehtisen jazztausta kuuluu esimerkiksi hienosta bossa nova -tyylisestä kappaleesta Toiset meistä, jonka hän sävelsi alun perin Laila Kinnuselle.
Mikäli suomalainen jazziskelmä kiinnostaa, niin kannattaa tutustua Janne Mäkelän ja Ari Poutiaisen toimittamaan kirjaan Suklaasydän, tinakuoret. Se on julkaistu avoimesti Musiikkiarkiston Open Access -sivuilla. Sieltä löytyvät vapaasti ladattavissa myös edellä mainitut Kärkeä, Saloa ja Lehtistä käsittelevät teokset sekä muun muassa Jukka Haaviston suomalaisen jazzin historian klassikkoteos Puuvillapelloilta kaskimaille ja suomalaisen jazzin varhaisvuosista kertova Pekka Jalkasen Alaska, Bombay ja Billy Boy.
Juha Henriksson on Musiikkiarkiston johtaja ja Helsingin yliopiston dosentti. Hän on opettanut ja kirjoittanut suomalaisesta jazzista vuodesta 1995 lähtien.