Jazz Suomi 100 -juhlavuoden ensimmäisessä Jazzkynä-kirjoituksessa musiikkitoimittaja Matti Laipio kuljettaa lukijan kotimaisen jazzin sadan vuoden mittaiselle matkalle. Tarina alkaa vuodesta 1926, ja etenee sodan vuosien ja alan rakenteiden muotoutumisen kautta nykypäivään. Samalla teksti tarjoaa kurkistuksen 4.6. avautuvan Jazz Suomi 100 -verkkosivuston teemoihin.
Melkein sata vuotta sitten 4. kesäkuuta 1926 Helsingin Eteläsatamaan oli kerääntynyt kaupunginjohtajan johdolla kymmentuhantinen väkijoukko vastaanottamaan 700 amerikansuomalaista vierailulle Suomeen tuonutta Andania-alusta. Juhlahumussa jäi varmasti huomaamatta, että aluksen mukana saapui Suomeen myös jazz, ainakin symbolisessa mielessä. Toki sitä ennenkin jazziksi nimitettyä musiikkia oli täällä soitettu, mutta aikalaiskuvausten mukaan se oli enemmänkin jazziksi kutsuttua hurjatempoista räiskimistä eli melujazzia.
Laivan tanssiyhtyeen Andania Yankees’in rantautuminen Helsinkiin toi suomalaisille nuorille muusikolle mahdollisuuden kuulla aitoa amerikkalaista jazzia, johon oleellisina elementteinä kuuluivat improvisoidut soolot ja melujazzista suuresti poikkeava rytmiikka. Koska noilta Andanian muusikoilta saadut opit vaikuttivat merkittävästi suomalaisen jazzin kehittymiseen. on perusteltua juhlia laivan saapumista Suomi-jazzin syntymäpäivänä.
Andanian muusikoista merkittävin oli saksofonisti Wilfred ”Tommy” Tuomikoski, joka jäi tänne useiksi vuosiksi ja soitti 1930-luvun merkittävimmissä orkestereissa Ramblers’issa ja Dallapéssa. Valitettavasti kummankaan orkesterin hyvin osaama jazzin soitto tallentui niukasti äänilevyille silloisten levy-yhtiöiden ahdasmielisyyden takia. Kolmas 1930-luvun jazzia soittava kärkiorkesteri oli Rytmi-Pojat, jonka perustaja oli myös maailman vanhimpiin kuuluvan jazzlehden Rytmin julkaisun 1934 aloittanut Cecil Backmansson.
1930-luvun viime vuosina lupaavasti edennyt kehitys katkesi sotiin useimpien muusikkojen joutuessa rintamalle tai viihdytysjoukkoihin. Mutta sotien jälkeen materiaalisesta niukkuudesta kärsivässä Suomessa orkesteritoiminta elpyi yllättävän ripeästi. Ammattimuusikoille riitti hyvin töitä varsinkin ravintoloissa, jotka palkkasivat isojakin kokoonpanoja pitkiin kiinnityksiin. Toki erilainen tanssimusiikki hallitsi, mutta jazziakin sai soittaa.
Heti 1945 alkoivat orkesterikilpailut sekä ammatti- että amatöörikokoonpanojen kesken. Pääpaino kilpailuissa esitetyssä musiikissa oli jazzissa, koska niitä järjestivät jazzin harrastajien perustamat The Jive Club ry ja Rytmikerhojen Liitto. Näissä kilpailuissa nousi esiin lukuisia Suomi-jazzissa pitkään vaikuttaneita merkkimuusikoita kuten Erik Lindström, Herbert Katz ja Teuvo Suojärvi.
Suomen vähitellen vaurastuessa 1950-luvulla orkesterien työmahdollisuudet ravintoloissa vähenivät, Samalla kokoonpanot pienenivät ja niiden laulusolistien kuten Brita Koivusen ja Laila Kinnusen rooli kasvoi. Jazzin osuus rajautui useimmiten tanssipaikoissa keikkojen ensimmäiseen tuntiin. Jazzista tulikin ensisijassa tanssimuusikkojen harrastus ja jolla silti oli pääosin suurempien kaupunkien koulunuorison keskuudessa vankka kannattajakunta, jota tuolloinen populaarimusiikki ei kiinnostanut.
Toki sentään jazzia levytettiin aiempaa enemmän, mutta kovin tasokkaita 1950-luvun levytykset eivät enimmäkseen olleet verrattuna esimerkiksi naapurimaa Ruotsin monien maailmanluokan muusikoiden aikaansaannoksiin.
1960-luku oli monien muutosten vuosikymmen Suomi-jazzissa. Tuon vuosikymmenen aikana nousi esiin lukuisia nuoria muusikoita kuten Heikki Sarmanto, Juhani Aaltonen, Eero Koivistoinen, Seppo ”Paroni” Paakkunainen, Pekka Pöyry, Reino Laine ja Edward Vesala.
Vuonna 1965 ilmestyi ensimmäinen suomalainen jazz-LP, Esa Pethmanin Modern Sounds of Finland. Vuotta myöhemmin perustettiin Suomen Jazzliitto ja samana vuonna 1966 järjestettiin ensimmäinen Porin jazzfestivaali. Eräänlainen kirsikka kakun päälle tuolla vuosikymmenellä oli Koivistoisen kvartetin voitto EBU:n jazzyhtyeiden kilpailuissa Montreauxissa 1969. Suomalainen jazz oli näin noussut vertailukelpoisesti kansainväliselle tasolle.
1970-luvulla entistä useammat suomalaiset muusikot pystyivät soittamaan jazzia ammattimaisesti, samoin kansainväliset yhteydet vahvistuivat suomalaisten muusikkojen lisätessä toimintaansa ulkomaisten muusikkojen kanssa. Tuolla vuosikymmenellä esiin nousseita ovat yhä aktiiviset Olli Ahvenlahti, Sakari Kukko ja Jukka Linkola.
Vuonna 1975 perustettiin Uuden Musiikin Orkesteri eli UMO, joka on sittemmin tarjonnut merkittävän esityskoneiston suomalaisille jazzsäveltäjille ja samoin myös lukuisia tilaisuuksia työskentelyyn maailman huippuluokan kapellimestarien ja solistien kanssa.
Pitkään jazz oli pääasiassa itseopiskelun varassa. Muutos tähän tuli 1972, jolloin perustettiin Oulunkylän Pop/Jazz musiikkiopisto nykyinen Pop & Jazz Konservatorio. Ogelissa uransa alussa oppia saaneisiin kuuluvat muiden muassa komean kansainvälisen uran luoneet Iiro Rantala ja Verneri Pohjola.
Säännöllinen korkeakoulutasoinen jazzin opetus käynnistyi taas Sibelius-Akatemiassa 1983. Viidellä opiskelijalla aloittanut Sibiksen jazzlinja on ehtinyt tuottaa lukuisia jo pariakin sukupolvea edustavia suomalaisen jazzin kärkimuusikoita. Jazzin maistereiden lisäksi Sibelius-Akatemiassa on valmistunut myös useita jazzin tohtoreita. Ensimmäinen heistä oli Jari Perkiömäki.
Myöhemmin monet suomalaiset jazzmuusikot ovat opiskelleet myös ulkomaisissa musiikkikorkeakouluissa luoden näin myös arvokkaita kansainvälisiä kontakteja ja lisänneet samalla omia työmahdollisuuksiaan Suomen ulkopuolella.
Parin viime vuosikymmenen aikana naissoittajien osuus on kasvanut Suomi-jazzissa. Tässä pioneerina on ollut jo 1970-luvulla aloittanut yhä luomisvoimainen Iro Haarla. Häntä ovat seuranneet ansiokkaasti muiden muassa Riitta Paakki, Kaisa Mäensivu, Linda Fredriksson ja Adele Sauros.
Laadullisesti suomalainen jazz on nykyisellään kansainvälisestikin kilpailukykyistä. Konkreettisena todisteena siitä on esimerkiksi monien suomalaismuusikoiden levytykset merkittäville ulkomaisille yhtiöille. Siksipä juhlavuoden aikana pitäisikin hakea lisää huomiota jazzille, joka medioissa jää nykyään valtavirtaisemman musiikin peittoon. Nyt jos koskaan jazzin sanomaa on vahvistettava.
Yksi juhlavuoden hankkeista on Eero Koivistoisen, Janne Mäkelän ja Matti Laipion verkkoympäristöön rakennettava Suomi Jazz 100 -kokonaisuus, jossa satavuotiasta juhlakalua tarkastellaan monin eri tavoin. Kronologisen tarinan ohella mukana ovat omina osioinaan esimerkiksi jazzin koulutus, jazzsävellysten kehitys, mediat ja jazz, isot orkesterit, levy-yhtiöt, festivaalit ja tietysti myös juhlavuottaan viettävä Suomen Jazzliitto.
Musiikkiarkiston alustalle avoimeen ympäristöön tuleva sivusto tarjoaa tekstien lisäksi useiden kymmenien eri sukupolvia edustavien muusikoiden ja muiden jazz-toimijoiden haastatteluja, runsaasti kuvia sekä luonnollisesti musiikkia niin tallenteilta kuin myös live-esityksiä monilta eri aikakausia edustavilta kokoonpanoilta.
Hyvää jazzin juhlavuotta!
Matti Laipio
Musiikkitoimittaja