1970-luku

Liiton arkit

"Rytmi vuonna 1975 oli kuin Rytmi vuonna nolla", kertoi Matti Laipio vuonna 1984 Suomen kautta aikojen merkittävimmän jazzlehden juhlanumerossa. Sama väite olisi vuosilukua muuttamalla voitu lausahtaa monena muunakin ajankohtana. Pohjaan on vaivuttu katkerina ja riitaisina useampaan otteeseen, mutta useimmiten sieltä on noustu jonkin ihmeellisen toimeliaisuuden ja velvoitteen siivittämänä.

Jazzlehden julkaiseminen koettiin Jazzliiton piirissä tärkeäksi. Selkein esimerkki siitä on se, että kun lehti siirtyi Jazzliiton kustannettavaksi vuonna 1975, lehteä ryhtyi päätoimittamaan liiton hallituksen tuore puheenjohtaja Matti Laipio. Tilanne ei ollut helppo. Laipion tarkoittama "vuonna nolla" tarkoitti sitä, ettäRytmilläei ollut allaan muita kuin velkoja. Tilaajat olivat kadonneet. Eikä Jazzliitollakaan ollut varoja juuri lainkaan.

Yhdessä toiminnanjohtaja Lauri Karvosen kanssa Laipio ryhtyi nostamaan lehteä kuiville. Vetoapua saatiin aluksi Finnish Blues Societylta, jonka äänenkannattajanBlues NewsinvälissäRytmijulkaistiin "eräänlaisen manifestaationa siitä, että hengissä ollaan." Ja se kannatti. Vanhat tilaajat ottivatRytminvastaan, ja uusiakin alkoi vähitellen löytyä.

Matti Laipio vuonna 1979 yhdellä lukuisista Yhdysvallan-matkoistaan, tällä kertaa Washingtonissa. Matkan aikana hän myös kirjoitti juttujaRytmiin. Kuva: Suomen Jazzliitto.

Omistajanvaihdoksella oli sekin seuraus, että Jazzliiton jäsenmäärät räjähtivät nousuun. Paikalliset jazzyhdistykset liittyivät nyt mielellään Jazzliittoon, kun liitolla oli tarjota jäsenilleen oma lehti. Lisäksi myös henkilöjäsenmäärät kasvoivat, silläRytmintilaaminen ja henkilöjäsenyys kytkettiin toisiinsa. Jos lukija tilasiRytmin, hänestä tuli automaattisesti Suomen Jazzliiton jäsen. Kun lasketaan yhteen sekä jäsenyhdistysten henkilöjäsenet että Jazzliiton omat henkilöjäsenet, liitolla oli esimerkiksi vuonna 1979 peräti 3 090 jäsentä.

Lehden valmistamismenetelmät olivat alkuun ihan yhtä primitiiviset kuin Matti Konttisen aikana. Laipion mukaan lehteä tehtiin talkoovoimin leikkaa ja liimaa -menetelmällä sunnuntai-iltaisin. Kirjoituspalkkioita ei maksettu, hyvä kun raha riitti painatukseen ja postitukseen. Lehden linja valikoitui paljolti tämän mukaan. Päätehtävänä oli kertoa, mitä suomalaisessa jazzissa tapahtui. Loppu aineisto oli "paljolti sitä mitä vapaaehtoiset avustajat jaksoivat kirjoittaa."

Kohtalaisen paljon sivutilaa pystyttiin täyttämään Jazzliiton omilla kuulumisilla. Esimerkiksi vuoden 1976 ensimmäisessä numerossa esiteltiin hallituksen kokoonpano, pohdittiin Nordjazz-hanketta, käytiin läpi liiton uudet säännöt ja nostettiin esiin jazzkerhojen eli jäsenyhdistysten uutisia. Mukana oli toki myös normaalia toimitusaineistoa haastatteluineen, levyarvioineen ja yleisöäänestyksineen.

Rytminäytti 1970-luvun puolivälissä musiikkilehden ja tiedotusaviisin yhdistelmältä, kohtalaisen hyvinvoivalta joka tapauksessa. Vuosikymmenen loppua lähestyttäessä jäsenlehtimäinen ote alkoi jäädä sivuun. Numeroita ilmestyi neljä vuodessa, sivumäärä oli tyypillisesti 32.

Rytmi-talkoolaiset olivat Matti Laipiota myöten päivätöissä muualla. Laipio itse toimi päätoimittajaksi ryhtyessäänUuden Suomentaloustoimittajana, aiemmin hän oli vaikuttanut muun muassa Scandia-Musiikin tiedotuspäällikkönä. 1970-luvun lopulla hän siirtyiKauppalehteen, jossa hän toimi aluksi toimitussihteerinä ja sitten uutis- ja toimituspäällikkönä. Päivätyön päälle kaksoistehtävä sekä Jazzliiton puheenjohtajana että liiton jäsenlehden päätoimittajana alkoi tuntua raskaalta. Tilalle astui vuonna 1980 Jaakko Tahkolahti, liiton aktiivijäsen ja toimittaja, joka oli juuri saanut harteilleen Suomen Jazzliiton historian ensimmäisen kokopäiväisen toiminnanjohtajan tehtävän. Nyt hän ryhtyi siis myös luotsaamaan liiton jäsenlehteä.

Tähän muutoskohtaan, Laipion lähtiessa ja Tahkolahden tullessa, osui lehden ulkoasun muutos modernimpaan suuntaan. Etusivun logo vaihdettiin ja kanteen saatiin hieman väriä lisää. Taitosta alkoi huolehtia mainostoimiston AD Lasse Wikman. Teksti muuttui ladotuksi, kun aiemmin sivut olivat täyttyneet konekirjoituksella. Samalla vuosinumeroiden määrä nostettiin neljästä kuuteen, mikä oli riskialtista, sillä tilaajamäärät eivät enää olleet nousussa vaan pikemminkin laskussa.

Uudistukset piristivät lehden yleisilmettä, mutta levikki ei lähtenyt nousuun. Tahkolahden kausi päätoimittajana kesti vain hieman yli vuoden ja päättyi loppuvuonna 1981, kun lehden julkaisuoikeudet myönnettiin tamperelaiselle Fanzinelle.

Lyhyen päätoimittajuutensa aikana Tahkolahti ehti normaalin jazzuutisoinnin lisäksi osallistua kulttuuripoliittiseen keskusteluun tekemällä ehdotuksia opetusministeriöön ja kunta-alan päättäjille ja vaatimalla apurahoja jazzille. Lisäksi esiin nostettiin ajatus oman talon saamista jazzille. Taustalla vaikutti helsinkiläisen Lepakkoluolan nousu rockin ja vaihtoehtokulttuurin tyyssijaksi. Eniten Tahkolahtea kuitenkin harmitti se, että Pori JazzissaRytminlevitystä ei saatu kunnolla hoidetuksi.

Jaakko Tahkolahden jälkeenRytminpäätoimittajaksi ryhtyi vuoden 1982 alusta tamperelainen Jouko Turunen. Fanzinen vetäydyttyä kustannusvastuusta 1985 Turunen julkaisi vuoden verran lehteä oman firmansa Hieronymuksen kautta, kunnes lehden omistus siirtyi Lehtimiehille ja myöhemmin muun muassa Novomedialle ja Painatuskeskukselle.

Vielä vuosina 1982–1984Rytmiilmoitti olevansa "Suomen Jazzliiton äänenkannattaja", mutta sitten epiteetti katosi lehden infolaatikosta. Suhde hiipui. PianRytmistäei enää löytynyt minkäänlaista kytkentää Jazzliittoon, joka jo suunnitteli oman lehden julkaisemista. Timo Vähäsillan päätoimittama Jazzliiton oma lehtiJazzIt!ilmaantui markkinoille 1987.

Rytmisiis ilmestyi Suomen Jazzliiton julkaisemana kahteen otteeseen, ensin vuosina 1967–1968, jolloin Jazzliitto sai Paavo Einiön ja Scandia-Musiikin kustantaman lehden julkaisuoikeudet, ja toisen kerran 1975–1981. Tällaista aaltoliikettä ja siihen liittyviä vaikeuksiaRytminhistoria oli väärällään ja tulisi olemaan myöhemminkin. Vuonna 2009Rytmivietti 75-vuotisjuhlaansa Pop Median kustantamana. Syksyllä 2013 Pop Media ilmoitti lopettavansa lehden printtipainoksen, minkä jälkeenRytmion ilmestynyt verkkojulkaisuna.

---

Omaa linjaa etsimässä

Valtakunnalliset jazzpäivät ja Yrjö-palkinto saatiin vakiinnutettua 1970-luvun alkupuolella, mutta muuten Suomen Jazzliitto etsi linjaansa. Liitto kokeili levyjulkaisutoimintaa, käytännössä se kuitenkin tyytyi tuottajan tai yhteistyökumppanin rooliin. Konserttitoimintaakin harrastettiin, lähinnä ulkomaisten artistien maahantuontia. Keikat tyydyttivät jazzinnälkää, mutta liitolle ne tuottivat usein taloudellisesta tappiota. Erilaisten yhteistyökumppanien avulla pystyttiin järjestämään sävellyskilpailujen ja koulutustapahtumien kaltaisia erityishankkeita. Jazzmuusikkojen toimintaedellytyksiä pyrittiin tukemaan monin tavoin. Välillä vauhtia haettiin jopa tupakkateollisuudesta, kun liitto ryhtyi jakamaan Belmont-stipendiä.

Sikariporras valmiina ratkaisuihin: Belmont-juryn palkintoraatiin kuuluivat 1970-luvun lopulla Pekka Pöyry, Matti Laipio, Esko Linnavalli, tupakkayhtiön edustaja Jan-Erik Grönlund, Mikko Kuoppamäki ja Julius Heikkilä. Kuva: Suomen Jazzliitto.

Kaksi toimintamuotoa väritti Jazzliittoa. Ensinnäkin alkoi uusi pohjoismaisen jazzyhteistyön aikakausi. Sen mahdollisti kulttuuripoliittinen tuki, jonka lähde oli Pohjoismainen kulttuurirahasto ja erityisesti rahaston musiikkikomitea NOMUS. Jazzin status taiteiden joukossa oli noussut, mutta samalla sen kaupallinen merkitys oli hiipunut. Tukea tarvittiin ja sitä saatiin, joskin tuki oli luonteltaan enemmän projektivetoista kuin säännöllistä.

Toinen toimintamuoto liittyi tiedottamiseen. Jazzliiton keskeiset toimijat pitivät mielellään esitelmiä ja julkaisivat pari kirjastakin. Liiton toimintakertomuksissa "valistus" säilyi väliotsikkoa myöten keskeisenä terminä vuoteen 1977 asti. Tiedotukseen siis yritettiin kiinnittää erityistä huomiota, eikä oikeastaan ole hämmästyttävää, että toimijoiden parissa heräsi kiinnostus säännölliseen julkaisutoimintaan. Maan johtava ja käytännössä ainoa jazzlehtiRytmioli vuoden 1968 lopulla siirtynyt pois Jazzliiton harteilta, mutta tosiasiassajulkaisua ylläpitivät senkin jälkeen Jazzliiton toimijat.Rytmioli edelleen Suomen Jazzliiton äänenkannattaja. Lehti kuitenkin kitui ja oli nuupahtaa kokonaan.

Vuonna 1975 Jazzliitto teki ratkaisevan siirron.Rytmistätuli Suomen Jazzliiton jäsenlehti. Päätoimittajaksi ryhtyi liiton hallituksen puheenjohtaja Matti Laipio, joka sai lehden pysymään pinnalla. Paljon muuhun liiton resurssit eivät 1970-luvulla riittäneet.

Rytmi-kytköksen vuoksi liitolla oli kuitenkin esittää toimintansa vakuudeksi mittava jäsenmäärän kasvu, jolla pystyttiin luomaan painetta kulttuuripolitiikan päättäjien suuntaan. Aivan vuosikymmenen lopussa Suomen Jazzliiton historiassa tapahtuikin merkittävä käänne. "Aika pitkällisen täpinän jälkeen saatiin toiminta-avustuksen merkittävä korotus", Matti Laipio muistelee. Valtionavustus nousi 60 000 markkaan eli lähes kolminkertaistui. Se mahdollisti ensimmäisen täysipäiväisen toiminnanjohtajan palkkaamisen.

Alkoi Suomen Jazzliiton toinen nousukausi. Se jäi erittäin lyhyeksi.