Yhden jazzmuusikon reitti kansainvälisiin hommiin

entry-image

Neljäs Jazzpresso -kirjoittaja, trumpetisti Verneri Pohjola, kertoo oman tarinansa kansainvälistymisestä. Pohjola korostaa, että kansainvälisen menestyksen resepti ei ole yksiselitteinen – varsinkaan 2010 -luvulla, vaan menestyksen avain piilee yhtälailla omaan musiikilliseen visioon luottamisessa sekä halussa tunnustaa jazzmuusikon työhön liittyvät muut velvollisuudet.

Edellinen Jazzpresso -sarjan kirjoittaja Jussi Fredriksson haastoi minut kirjoittamaan jazzmuusikon kansainvälistymisestä. Kiitän Jussia haasteesta. Samalla totean, että aihe on laaja ja mielestäni sitä on vaikea lähestyä itse muusikon näkökulmasta. Vaikeuden tunne on ehkä seurausta koko jazzmaailman pirstaloituneisuudesta. Viimeistään nyt, kun isot levy-yhtiöt ovat joutuneet ahdinkoon taloudellisesti, on erittäin vaikea osoittaa jotain yhtä toimivaa strategiaa kansainvälisen menestyksen saavuttamiseksi. Mutta kerron mielelläni omista kokemuksistani ja siitä, mitä olen tähän mennessä oppinut.

Parikymppisenä yhtye edellä

Ensimmäinen ulkomaankeikkani oli Ilmiliekki Quartetin kanssa voitettuamme Young Nordic Jazz Comets -kilpailun Helsingissä vuonna 2001. Keikka oli Oslossa, ja oli hyvin jännittävää päästä soittamaan sinne. Ennen keikkaa kiersimme paikallisen suomalaisen emäntämme kanssa keskustaa kävellen. Hän halusi ilmeisesti esitellä meille koko Oslon. Itse en olisi jaksanut, sillä keikka jännitti. Itse keikasta en muista yhtään mitään. Todennäköisesti olin pettynyt omaan soittooni, mutta ylpeä yhtyeemme musiikista. Minulla oli silloin vielä vahva usko siihen, että musiikillamme voi tehdä läpimurron, kunhan vain saavuttaisimme kriittisen massan. Kuvittelin, että voisimme saavuttaa hetken, jolloin koko maailma aukeaa ja soitamme hienoilla festivaaleilla ympäri maailmaa.

Todellisuus osoittautui hieman erilaiseksi. Muutaman vuoden ahkeran keikkailun jälkeen bändin jäsenet alkoivat menestyä omilla tahoillaan. Ilmiliekki Quartet, joka kerran oli kaikille jäsenilleen tärkein musiikin tekemisen yhteisö, olikin enää bändi muiden joukossa. Tästä seurasi se, että omat ulkomaankeikkani vähenivät, koska olin selkeästi tunnetumpi Suomen ulkopuolella kuin kukaan muu bändin yksittäinen jäsen. Olin kuitenkin ainoa, jolla ei vielä ollut mitään suunnitelmaa oman uran jatkamiseksi ilman Ilmiliekkiä.

Bändikeskeisyydestä kohti solistin roolia

Jazzmusiikin alalla muusikon oma nimi on yleensä paljon voimakkaampi tekijä kuin yhtyeen nimi. Olin silti pitkään sitä mieltä, että itselleni bändityöskentely on se juttu. Jännitin oman nimeni tuomista esiin. Päädyin tekemään soololevyä, kun ymmärsin, että se olisi keino tehdä keikkoja monipuolisemmin. Ensimmäinen soololevyni Aurora perustui juuri tälle ajatukselle vastapainona Ilmiliekin tiukasti yhtenäiselle yhtyeelle. Ajatuksena oli, että voisin räätälöidä kullekin keikalle minkä tahansa haluamani kokoonpanon ja näin välttää kiireisten muusikoiden aikatauluongelmat. Tämä oli ensimmäinen oma ei-musiikillinen oivallukseni siitä, miten voisin ajatteluani muuttamalla helpottaa työllistymistäni – ilman, että minun tarvitsisi tehdä epämieluisia taiteellisia kompromisseja. Jatkuva kappaleitteni uudelleen sovittaminen vaihtuvalle kokoonpanolle osoittautui kuitenkin raskaaksi ja aikaa vieväksi, ja siksi Auroran musiikkia esittäväksi yhtyeeksi vakiintui Verneri Pohjola Quartet.

Lukuisat yhtyeet ympäri maailmaa kulkevat leaderiensä nimillä. Ja ymmärtäähän sen hyvin: omalla nimellään uraa tekevä muusikko voi hyödyntää paljon notkeammin tarjolla olevia verkostoja ja työtilaisuuksia. On helpompi toimia vierailevana solistina, esimerkiksi osana festivaalien omia kokoonpanoja, ja ottaa jopa vastaan kokoonpanotoiveita. Omalla nimelläni toimiminen alkoi nopeasti kantaa hedelmää paremmin kuin olin osannut odottaa. Ja Aurora levynäkin sai hienon vastaanoton.

Toinen kierros ulkomaille levytyssopimuksen kautta

Kaikki lähti oikeastaan siitä, kun Siggi Loch ACT:ilta lähestyi minua ja halusi julkaista Auroran. Ehtona oli, että teen heidän kanssaan viiden levyn sopimuksen. Ajattelin, että kappas, nyt se tapahtuu! Ihmiset näkevät, kuinka hyvää musiikkia kollegoideni kanssa täällä Suomessa teen. Tuntui, että se yksi merkittävä hetki, jolloin asiat alkavat aueta, on käsillä. Ja paljon tapahtuikin. Aurora sai loistoarvioita eurooppalaisissa lehdissä, pääsin mukaan useille ACT:in muille julkaisuille, ja tutustuin moniin uusiin eurooppalaisiin soittajiin. Bändini sai jopa jonkin verran keikkoja Saksaan.

Kova paine tuottaa lisää materiaalia nopeasti sai kipsiin

Levy-yhtiöstä ilmoitettiin, että minun pitäisi tehdä heti uusi levy. Aikaa olisi kuusi kuukautta, ja levyn pitäisi olla kvartettilevy samalla yhtyeellä, joka soittaisi keikoillakin. Minusta tuntui, että aikaa oli liian vähän, mutta suostuin silti. Puristin materiaalin kasaan, ja Ancient History -levy tuli ulos tasan vuoden Auroran Saksan julkaisun jälkeen. Uusi levy ei kuitenkaan lunastanut sille langetettuja odotuksia. Se jäi ikään kuin edellisen levyn varjoon, ja Siggi Loch sanoi suoraan, ettei Ancient History yllä Auroran tasolle. Ja toisaalta miksi olisi yltänytkään, sillä aikaa levyn valmistamiseen oli ollut liian vähän.

Seurasi lähes parin vuoden tauko ennen kuin levy-yhtiö osoitti minkäänlaista kiinnostusta suuntaani. En saanut vastauksia kysymyksiini mahdollisesta seuraavasta julkaisusta. Aloin jo ahdistua ja miettiä poispääsyä tilanteesta. Lopulta minulle kerrottiin, että minun kannattaisi nyt tehdä tribuuttilevy Louis Armstrongille, sillä se saisi minut kiertueelle paremmin kuin oma musiikkini. Vaikka rakastankin Satchmon musiikkia (tai ehkäpä juuri siksi), en pitänyt ajatusta hyvänä. Ilmoitin levy-yhtiölle, että haluan julkaista omaa musiikkiani, koska se oli sillä hetkellä olennaista urani kannalta. Tieni ACT-artistina päättyi silloin.

Vaikeaa päätöstä seurasi tuottelias innostuneisuus

Päätös oli ollut vaikea, mutta tajusin hyvin nopeasti sen olleen oikea. Pian ACT:ilta lähdettyäni tapasin We Jazz -festivaalin keikallani Edition Recordsin Dave Stapletonin. Juttelimme ja tulin kertoneeksi tekemästäni ratkaisusta ja sen hetkisestä tilanteestani. Kuukauden verran asioista keskusteltuamme uusi levytyssopimus oli syntynyt. Tällä kertaa minusta tuntui, että olin itse tilanteen tasalla ja hyvin kontrollissa omaan musiikkiini. Itsevarmuus purkautui työhuoneella biisinteossa ja harjoittelussa. Tein kolme kuukauden aikana reilusti enemmän biisejä kuin kolmen edellisen vuoden aikana.

Hedelmällinen ilmapiiri auttoi minua – yhdessä mukana olleiden muusikoiden kanssa – tekemään mielestäni parhaan levyni tähän mennessä. Olen hyvin onnellinen siitä, että saan tehdä jazzmusiikkia Suomessa suomalaisten muusikoiden kanssa, englantilaiselle levy-yhtiölle ja esittää tätä musiikkia Euroopan jazztantereella.

Ilman apua ei kukaan pysty olemaan parhaimmillaan

Mitä sitten olen oppinut ulkomaankeikoista ja siitä, kuinka muusikosta tulee kansainvälinen? Ainakin sen, että se on aivan samalla tavalla jokapäiväistä työtä, kuin esimerkiksi harjoittelu. Se vaatii oikeat kanavat, eivätkä ne löydy sähköposteista tai Facebookista. Oikeisiin ihmisiin tutustuminen on olennaista, mikä vie aikaa ihan kaikilta.

Muusikolta vaaditaan edelleen paljon itsenäistä työtä leipänsä eteen. Työ on kuitenkin muuttanut muotoaan niin nopeasti, että perässä on vaikea pysyä. Pelkkä soittaminen riittää vain harvoissa tapauksissa. Onneksi tarjolla on paljon auttavia tahoja ja hyvää koulutusta. Esimerkiksi Music Finlandista, Teostosta, Musiikin edistämissäätiöstä ja Sibelius-Akatemiasta saa roppakaupalla monenlaista apua, kun vain pyytää. Ja jokaisen on löydettävä itselleen oikeat tavat kehittyä näissä asioissa. JazzAheadissa Bremenissä Music Finlandin paneelikeskustelussa saksalainen basisti Dieter Ilgin kertoi hienoja ajatuksia siitä, kuinka jokainen taiteilija on erilainen ja jokaiselle toimivat erilaiset välineet myydä keikkoja ja saada näkyvyyttä. Hän jopa totesi, että jollekulle saattaa olla kerta kaikkiaan mahdotonta markkinoida itseään ja että musiikin alan järjestöjen ja yritysten kannattaisi ottaa huomioon tämä asia.

Sisältö on kaiken ydin ja voimanlähde

Artistin täytyy tehdä sitä musiikkia, johon on intohimoa, sillä sen tekee paljon paremmin kuin jotain, mitä vain täytyy tehdä. Jos löytyy intohimoa, löytyy myös sisältöä ja rehellisyyttä. Ja jos tekee sitä, mihin on intohimoa, on automaattisesti persoonallinen – musiikkityylistä riippumatta. On helpompi brändätä itsensä, jos brändin takana on aito intohimo. Silloin myös jaksaa paljon paremmin ammatin varjopuolet, kuten epäsäännölliset työajat ja satunnaiset työolosuhteet. Itseään on hyvä myös aina välillä muistuttaa omasta intohimostaan arjen keskellä. Minulle hyvä muistutus on esimerkiksi oma harjoitteluhetki, jolloin voin keskittyä vain harjoitteluun tai kappaleen säveltämiseen ilman minkäänlaisia tavoitteita. Tekeminen vain tekemisen ilosta on inspiroivaa, selkeyttävää ja rauhoittavaa.

Itseensä ja omaan juttuun on uskottava – tai opittava uskomaan

Täytyy olla rohkea päätöksissään. Täytyy uskaltaa luottaa siihen, mihin itse uskoo ja siihen, mikä juuri sinua vie parhaiten eteenpäin. Vaikka joku toinen olisikin tehnyt asiat aivan toisin ja onnistunut loistavasti, sama tapa ei välttämättä ole oikea kaikille. On myös tärkeää hahmottaa, miten kaikki elämän osa-alueet vaikuttavat toisiinsa. Jos joutuu työskentelemään itselleen epäsopivassa ympäristössä, on mahdotonta antaa luovuutensa kukkia.

Myös käytännön asiat täytyy ratkaista, esimerkiksi keikkamyynti, tiedotus, levyjen julkaisu ja kirjanpito. Kaikkia näitä voi tehdä myös luovasti niin, että ne innostavat, mutta on myös mahdollista delegoida ne. Käytännön asioiden kanssa toimii minulle aivan sama periaate. Teen itse ne hommat, joita kohtaan tunnen edes jonkinlaista kunnianhimoa, ja jätän loput muiden huoleksi.

Oppia ikä kaikki

Nyt jälkeenpäin kun asiaa tarkastelen, unelmani soittaa ympäri maailmaa on toteutunut. Se on vain toteutunut eri tavalla kuin kuvittelin sen tapahtuvan. Hitaammin, mutta ei yhtään sen tylsemmin eikä vähemmän palkitsevasti. Matka on tässäkin asiassa ollut kliseisen tärkeä, yhtä tärkeä kuin päämääräkin. Ja parasta on, että koko ajan opin uutta ja jopa nopeutuvassa tahdissa. Nykyään jaksan paljon paremmin matkustamisenkin jälkeen hoitaa verkostoitumiseen kuuluvia velvollisuuksia, vaikka se on alunperin ollut minulle hyvin epäluontevaa. Olen alkanut ymmärtää, miksi se on tärkeää ja miten ihmisiä kannattaa lähestyä. Olen jopa alkanut nauttia siitä, sillä ovathan useimmat jazzmusiikin kanssa työtä tekevät ihmiset aivan mahtavia tyyppejä. Ja monesti hommaan liittyy jotain hyvää syötävää ja juotavaakin, muusikon sielun ja ruumiin polttoainetta.

Haluan haastaa seuraavaa Jazzpressoa varten Dave Stapletonin, jolta olen saanut suuren määrän oppia ja inspiraatiota tekstin aiheista. Dave olisi hyvä henkilö kirjoittamaan suomalaisesta jazzista omistautuneen ulkopuolisen näkökulmasta.

Toivotan kaikille rentouttavaa ja nautinnollista juhannusta sekä jazzintäyteistä kesää,

Verneri Pohjola

 

Teksti: Verneri Pohjola
Toimitus: Maati Rehor

Kommentoi