Uteliaisuutta ei voi ulkoistaa

entry-image

"Pidätkö itseäsi avarakatseisena?", kysyy pitkän linjan musiikkitoimittaja Petri Silas uudessa Jazzpresso-artikkelissa. Kuulijoita on kehotettu avaamaan aistinsa monenlaiselle säveltaiteelle, mutta pitävätkö taiteilijat silmiään auki?

Teksti: Petri Silas

Pidätkö itseäsi avarakatseisena? Tähän kysymykseen tulee monelta isommin ajattelematta myöntävä vastaus. Vaikka eihän intuitio näin merkitsevässä asiassa ketään oikeasti ohjaa. Aito, perimmäinen ja puntaroitu totuus löytyy ensireaktiota syvemmältä, jostakin olemuksemme kätketystä sopukasta.

Avoimuus ja suvaitsevaisuus sitä paitsi näyttäytyvät kaikille eri sävyissä, hyvin subjektiivisesti. Mutta koska kiireen keskellä lonkalta refleksinomaisesti ammuttu ”Joo, totta kai” myös asemoi vastaajan heti kuin varkain hyvien puolelle, seisahtuu harva miettimään asiaa. Vaikka kenties kannattaisi. Edes salaa itsekseen.

Jazzpresson viime tekstin laatijalle kysymystä tokko tarvitsee erikseen esittää, sillä teot puhuvat puolestaan. Elämänsä ruuhkavuosissa luoviva pianisti Dave Stapleton oli 2008 mukana perustamassa levy-yhtiötä, jonka kautta yhä tuo monenlaisia itseään koskettavia musiikkielämyksiä kaikkien halukkaiden ulottuville. Kunnioitettavaa kutsumustyötä oman toimen ohella.

Kehnolla omanarvontunnolla varustettuja suomalaisia tietenkin hivelee, että brittiläisen Edition Recordsin laajasta rosterista löytyy myös meikäläisiä tekijöitä, joiden Stapleton kaiken lisäksi kokee toimivan tavallista ylevämpien periaatteiden ajamina. Isoa kuvaa tarkastellessa tämä ja vastaavat tapaukset kannattaisi ehkä silti opetella ohittamaan ilahduttavina sivuseikkoina.

Aivan samoin on tullut aika huomata, että Stuart Nicholsonin poleeminen Is Jazz Dead (Or Has It Moved to a New Address)? -kirja, jonka herättelemässä pohjoisen jazzin nosteessa Suomessakin saatiin hetki paistatella, ilmestyi jo kymmenen vuotta sitten.

Juuri tässä hetkessä olisikin hyvä ottaa kollektiivinen luottamusloikka ja oivaltaa, miten merkittäviä Stapletonin tallin artisteista muun muassa Olavi Louhivuori ja Alexi Tuomarila ihan itseisarvoltaan ovat. Paitsi että heidät on kiinnitetty ulkomaiselle levy-yhtiölle ja he ovat myös ainakin jonkinasteisia profeettoja omalla maallaan, operoivat he ajallisesti ainutlaatuisessa tilanteessa. Taitekohdassa, suorastaan.

Siinä missä moni edeltävän sukupolven tekijöistä vielä virui laput silmillä yhdenlaisessa henkisessä sellissään, muinaisen härmäläisen ”Mitähän ne meistä ajattelee?” -mallin, jääräpäisyytensä ja kapeakatseisuutensa vankina, ovat nämä nelikymppiset muusikot lunastaneet paikkansa postmodernissa toimintaympäristössä yhtä lailla meillä kuin muuallakin. Pää pystyssä, taitoihinsa ja eurooppalaiseen avoimuuteensa luottaen.

He ovat sekä säveltäjinä että soittajina seuraavien nuorten lupausten orastavia esikuvia, joiden osaamisen tärkeistä peruskivistä ja menestyksen raaka-aineista korostuvat nimenomaan laaja-alaisuus sekä suvaitsevaisuus. Ja nämä tekijät kantavat lopulta myös suomalaisen kauemmas kuin ulkomaisen toimijan hyväksynnän tuoma hetkellinen arvonnousu.

Avarakatseisuuteen päin viittasi omassa Jazzpresso-artikkelissaan myös (Editionille niin ikään levyttävä) Verneri Pohjola puhuessaan siitä, miten ratkaisevasti intohimo vaikuttaa sisältöön ja rehellisyyteen. Samaan linkittyi Jukka Perkon aiempi pohdinta yleensä kielteisenä nähdyn pirstaleisuuden syistä ja vääjäämättömistä seurauksista.

Edistyksellisen ja eteenpäin menevän, luovan muusikkouden ytimessä on halu ja kyky kurkistaa nurkan taakse ja soveltaa löydöksiä omassa työssä. Ja näin on tietenkin aina ollut. Myös jazziksi kutsutussa lajityypissä riittää esimerkkejä pilvin pimein. Tuntuu mahdottomalta nähdä, että ilmaisumuoto olisi kehittynyt nykyasuunsa ilman Ornette Colemanin tai Miles Davisin kaltaisten visionäärien ennakkoluulotonta asennetta ja tienraivaajan sisua. Hekin tiesivät, ettei uteliaisuutta voi ulkoistaa.

Rohkeutta kirkkaimmillaan ei kuitenkaan ole jääräpäinen ja poissulkeva oman polun tamppaaminen, vaan olosuhteiden hyväksyminen, uusien asioiden kriittinen tarkastelu ja mukavuusalueen sivuunkin astuminen. Yhteen sanaan kiteytettynä: avarakatseisuus.

Pidemmän uran tehneiden, mutta yhä aktiivisten meikäläisten muusikoiden joukosta oppikirjaesimerkiksi tästä mallista nousee 60-vuotispäiviään taannoin viettänyt Pepa Päivinen. Hänen taitoihinsa saksofonistina ovat luottaneet paitsi Esko Linnavalli, myös Edward Vesala. Ja Tuomari Nurmio ja Jukka Tolonen ja Jarmo Saari sekä Hector. Ja Anthony Braxton ja Pekka Pohjola ja Jukkis Uotila sekä Tapani Kansa. Ja niin edelleen.

Lisäksi laajalti arvostettu Pepa on ollut mukana maamme ensimmäisessä saksofonikvartetissa ja julkaissut useita omia levyjä. Näkemyksen syvyyttä kiittävät kritiikit todistavat, ettei kyseessä ole tylsä palkkasoittaja, joka pyydetään paikalle kun hajuton ja mauton perussuoritus riittää.

Päivinen jos kuka näyttäytyykin ulkoa tarkastellen erittäin avarakatseisena. Lisäksi hän on tasapainoisena ja lempeänä miehenä osannut ilmeisen taitavasti kumartaa jazz-talibaneille ilman, että vapauden airuet olisivat tulkinneet eleen heidän suuntaansa pyllistämiseksi. Ja päinvastoin. Tärkeä ominaisuus, koska jalat tukevasti maasta irti haahuilija on puritanismissaan usein yhtä putkinäköinen kuin perinnepoteroon kaivautujakin.

Nelikymppisten suomalaisten muusikoiden joukossa vastaavanlaatuista uteliasta ja uskottavaa moniruokaisuutta edustaa Janne Tuomi. Hänen tekemisensä rumpalina ja perkussionistina ulottuvat perinteisestä bebopista vaativimman klassisen lyömäsoitinmusiikin, avantgarderockin ja pseudo-balkanilaisen etnoiskelmän kautta vapaaseen improvisaatioon. Soololevyjä avarakatseiselta mieheltä on ilmestynyt kolme kappaletta.

Olisi mielenkiintoista kuulla Tuomen oma näkemys ensinnäkin siitä, miten kaikkeen musiikkiin voi ja kannattaa suhtautua avoimesti ja miten tämä katsomus ruokkii omaa ilmaisua. Toisekseen hän on mitä pätevin peluri kertomaan, pysyykö ei-helsinkiläisen katse jopa pääkaupunkiseudulla operoivaa ammattilaista kirkkaampana, kun skenen ydintä ja sen piruetteja sekä sidonnaisuuksia voi tarkkailla käsivarren mitan päästä. Tuomen tapauksessa nyt puolen vuoden jakson verran Berliinistä, tavallisesti Tampereelta.

Kommentoi