Svengaako se?

entry-image

Mitä on jazz? Mistä muusikko inspiroituu? Uusimmassa Jazzpressossa kysymyksiä pohtii klassisen musiikkikoulutuksen saanut lyömäsoittaja Janne Tuomi. Jazzkentän rajaviivoja sotkeva Tuomi on akateemisen jazzin outsider - vai onko?

 

 

 

Teksti: Janne Tuomi
Toimitus: Raisa Siivola 

Uutta etsimässä

Olen suurella mielenkiinnolla lukenut Jazzpresson kirjoituksia ja niihin liittyvää keskustelua. Olen monellakin tapaa ulkopuolinen siinä keskustelussa. En ole helsinkiläinen enkä käynyt Sibelius-Akatemiaa, koulutukseni on suurimmalta osalta klassisen muusikon, ja olen tehnyt paljon keikkoja sinfoniaorkestereissa ja kamarimusiikkikokoonpanoissa, toki paljon myös erilaisissa improvisoivissa kokoonpanoissa, joista osa on ollut lähempänä, osa kauempana perinteisestä jazzista.

Lukiessani edellisiä kirjoituksia mieleeni tuli pariin otteesen newyorkilaisbasisti William Parkerin tokaisu “How dare we spend so much valuable energy answering such questions as “what is jazz?””. Useimmat muusikot haluavat käsittääkseni soittaa mahdollisimman hyvää musiikkia, mutta mitä se itse kunkin kohdalla tarkoittaa, on vaikeampi ja oman aiheensa ansaitseva keskustelu. Pedagogin täytyy pitää huolta siitä, että oppilaat saavat tarvitsemansa tiedot ja taidot. Sitäkin keskustelua kannattaa edelleen käydä, kuten myös jazzmusiikin asemasta, kansainvälistymisestä ym. aiheista joita on edellisissä kirjoituksissa jo käsitelty. Keskityn tässä kirjoituksessa itse musiikkiin, Petri Silaksen heittämän avarakatseisuus-haasteen ja jazzmusiikkiin oleellisesti liittyvän improvisaation ympärillä pyörien. Havaintoja matkan varrelta, ajatuksia joita edelliset kirjoitukset herättävät.

Elä hetkessä

Musiikki on ilmaisua. Improvisaatio on uuden etsimistä, nyt-hetkessä elämistä.

Onko Modern Jazz Quartetin soittama Bach jazzia vai barokkia? Ainakin se oli kaupallinen menestys. Olinko jazzmuusikko kun soitin Jukka Perkon kanssa Pori Jazzissa? Mielestäni en, koska silloin soitimme virsiä ja olin osa sinfoniettaa, Perkon ollessa ainoa jolla oli improvisaation vapaus.

Jazzmuusikoita on ainakin Charlie Parkerin ajoista asti syytetty jazzin pilaamisesta, bebop-soittajat kieltäytyivät olemasta “minstrel-miehiä”, viihdyttäjiä, heidän musiikkiaan ei pystynyt tanssimaan samalla tavalla kuin swingiä. Toisaalta Thelonious Monk on sanonut kaiken musiikin olevan tanssimusiikkia. Länsi-Afrikassa ollessani törmäsin samaan määritelmään; jos yleisö tanssii, musiikki on hyvää. Jos ihmiset eivät tanssi on musiikissa jotain vialla. John Coltranen musiikkia haukuttiin epäjazziksi, puhumattakaan millaista kritiikkiä esim. Eric Dolphy, Ornette Coleman tai monet muut ovat aikanaan saaneet osakseen henkilöiltä jotka olivat ottaneet oikeudekseen määritellä mitä on jazz. Charlie Parker halusi sävellystunteja Edgar Varèselta. Varèse ei ollut kiinnostunut improvisaatiosta ennenkuin tapasi Parkerin. Surullista kyllä, Parker kuoli ennenkuin sävellysopinnot pääsivät alkuun. Varèsen Poème électronique on saanut vaikutteita Pakerin musiikista, jazzilta se ei kuitenkaan kuulosta. Opettajani Ed Thigpenin trion yksi viimeisistä levyistä oli nimeltään It’s entertainment. Hän ei pitänyt itseään elitistinä, mutta svengin puutteesta häntä ei voi syyttää, tai perinnetietouden puutteesta muttei myöskään paikoilleen jämähtämisestä.

Svengaako se?

Svengaako se vai ei? Mitä on svengi? Elvin Jonesin määritelmä svengistä lienee yleispätevin: “Swing is like bear shitting in the woods. Bear shit. Shit jazz!”

Olen käynyt jonkin verran jameissa nyt kun olen lyhyen aikaa asunut Berliinissä. Soittajien taso on täälläkin vaihtelevaa, ohjelmisto on useimmiten jazzstandardipainotteista, mutta sekaan mahtuu mm. reggaeta. Housebändin basisti, vanhempi tummaihoinen amerikkalaisherra joka pitää biisin kuin biisin läjässä, sitä yrmeämmin mitä huonomman rumpalin kanssa joutuu soittamaan, hyppäsi yht’äkkiä räppäämään ja tanssimaan mielettömällä energialla kesken lippispäisen nuoren miehen hiphoppailun. Freestyleä, hetkessä elämistä. Max Roach kuulemma ennusti seuraavan Charlie Parkerin löytyvän rap-piireistä. En tiedä onko löytynyt tai onko sillä edes väliä, mutta ainakaan Max ei sulkenut sitäkään musiikkityyliä ulos näköpiiristään.

Inspiraatiota uteliaisuudesta

Soittaessani ja/tai opetellessani musiikillisia asioita en mieti genrejen nimiä, vaan sitä mikä tästä musiikkityylistä tekee sen mitä se on. Monesti se on sidoksissa aikakauteen, luovien ihmisten persoonallisuuksiin, vallitseviin olosuhteisiin, luontoon, elintapoihin. Miten ihmiset elivät tuohon aikaan tuossa paikassa missä tuo musiikki on syntynyt, minkälainen oli äänimaailma heidän ympärillään, millainen yhteiskunta, millaiset elämänarvot, millaiset soittimet, millainen esteettinen perintö? Nämä ovat kysymyksiä joihin pyrin löytämään vastauksia jotta pystyisin omalla ammattitaidollani välittämään viestejä, joskus myös keksimään omia. Monesti viestien sisällöissä ja tavoissa ilmaista ne on pinnalta katsoen eroja, kuitenkin ihmiset joka puolella maailmaa ovat melko samanlaisia, samat asiat saavat heidät pysymään hengissä, innostumaan, sairastumaan, vaikeuksiin. Yritän löytää ennemmin yhdistäviä tekijöitä kuin eroavaisuuksia. Soittaessani pyrin toteuttamaan kulloisenkin musiikin ideaa, energiaa. Mitä enemmän osaan ja tiedän, sitä vapaampi olen toteuttamaan tätä tehtävää.

Levyjä kuuntelemalla, videoita katsomalla, nuotteja tutkimalla, elämäkertoja lukemalla ja tietysti soittamalla pääsee matkoille kiehtoviin aikakausiin, maailmoihin, tunteisiin, ajatuksiin. Olen aina ollut utelias musiikin suhteen, ja aina kun kuulen jotakin uutta ja kiinnostavaa en malta olla ottamasta selvää siitä. Moni asia vaikuttaa siihen kuinka paneutuvasti mihinkin ilmiöön tutustun, mutta lähtökohtaisesti en sulje mitään tyyliä pois.

----

Janne Tuomi on heittänyt Jazzpresso-haasteen eteenpäin kahdelle suomalaiselle saksofonistille. Maaliskuussa kuulemme heidän ajatuksiaan muun muassa ilmaisuvoimasta. 

 

Kommentoi