Mitä tapahtuu jazzmusiikin perinteelle tulevaisuudessa?

entry-image

Ensimmäisen, hyvinkin kantaaottavan Jazzpresso-tekstin kirjoitti professori, säveltäjä, pianisti ja rumpali Jukkis Uotila. Uotila on tehnyt pitkän uran mm. Sibelius-Akatemialla. Kirjoitus on osoitettu artikkelisarjan seuraavalle kirjoittajalle, saksofonisti Jukka Perkolle. Lue ja osallistu keskusteluun sosiaalisessa mediassa!

Teksti: Jukkis Uotila

Mitä tapahtuu jazzmusiikin perinteelle tulevaisuudessa?

Huomioidessani maailmanlaajuisen musiikkikentän kulttuurillisia muutoksia, olen usein miettinyt miltä mahtaa näyttää afroamerikkalaisen musiikkiperinteen arvojen ja meidänkin rakastamamme jazzmusiikin tulevaisuus?

Eurooppalaiset muusikot ja pedagogit eri musiikkioppilaitoksissa ovat jo vuosia yhdistäneet jazziin vaikutteita monista eri etnisistä musiikkityyleistä, popmusiikista ja klassisesta musiikista. Nämä usein hyvin näkemyksellisetkin yhdistelmät ovat kyenneet kiinnostamaan uusia yleisöjä tavalla, joka on jättänyt perinteisen jazzin hieman varjoonsa. Lisäksi monien mielessä on käynyt ajatus, ettei tällä tavalla syntyneitä uusia tyylejä olisi tarve enää kutsua jazzmusiikiksi. Ilmiö on mielestäni hieman hämmentävä. Uusi ilmaisu lainaa yleensä vain pinnallisia elementtejä ja yksinkertaistaa ilmaisukeinot pienimpään yhteiseen nimittäjään. Henkilökohtainen huoleni on, että olemme luopuneet joistakin ensiarvoisen tärkeistä musiikillisista elementeistä ja laimentaneet arvoytimen, jazzin afroamerikkalaisen elementin, tämän kehityksen myötä.

Jazzmusiikin perinteen sisältö on uskomattoman rikas ja monitasoinen kudos musiikillisia elementtejä, hienostuneita tekniikoita ja ilmaisullisia keinoja, jotka ovat sekoittuneet jazzmuusikoiden käsissä edistykselliseksi ja ainutlaatuiseksi musiikillisen kommunikaation kieleksi. Kehitys edustaa arvokasta kulttuurillista perimää ihmiskunnan historiassa. Siitä huolimatta olen hiljalleen tullut siihen ajatukseen, että samalla kun olemme ikään kuin alentaneet rimaa hyväksymällä jazziksi vaatimattomampiakin improvisoivan kommunikoinnin muotoja, olemme avanneet oven populistisille ilmiöille, jotka saattavat hävittää koko musiikinlajin maapallolta. Monimuotoisen jazzperinteen hallitseminen edellyttää vuosien harjoittelua. Miksi kukaan enää haluaisi uhrata aikaa ja syventyä tähän musiikinlajiin, jos median arvostus, yleisön suosio ja taloudellinen menestys on saavutettavissa vähemmälläkin?

Suuri osa nykypäivän jazzista ei mitenkään muistuta minun näkemystäni tästä musiikista.

Nykyjazzista tuntuu puuttuvan valtaosin rytmisen synkronoinnin ja jazzperinteen aiempien tyylien kommunikointikeinojen hienostunut sisältö. Nuoret muusikot varsinkin Euroopassa tuntuvat vain hipaisevan jazzmusiikin perinnetietoutta, heillä ei ole kiinnostusta tutustua Charlie Parkerin luomaan tonaalisen jazzkieleen, eikä heidän ilmaisullinen lähestymistapansa muistuta sitä afrikkalaista sensuelliutta, joka minulle edustaa juuri musiikin olennaisinta sisältöä. Monet amerikkalaiset kollegamme sanovatkin usein: ”Nykyään kukaan ei enää svengaa!”

On selvä, että monet eurooppalaiset muusikot ovat eri mieltä. Jazzin soundi Euroopassa on ollut hyvin omintakeinen jo 1960-luvulta lähtien. Täällä on pitkään ajateltu jazzina myös musiikkia, jonka edellytys ei ole perinteinen svengiksi kutsumamme rytminen energia. 1970-luvulle tultaessa vaikuttikin jo vahvasti siltä, että oli kehittymässä uusi tyyli, ikään kuin eurooppalainen murre jazzin ilmaisullisesta kielestä. Myöhemmin jotkut muusikot olivat jopa valmiit kutsumaan ilmaisuaan jazzin sijasta eurooppalaiseksi improvisoiduksi musiikiksi. Pidän tällaista toimintaa hieman epäeettisenä. Ensinnäkin, mielestäni mitään uutta musiikinlajia ei ole syntynyt, sillä valtaosa muusikoiden soittamasta taiteellisesta sisällöstä tulee edelleenkin kiistatta suoraan jazzperinteestä. Uusien elementtien lisääminen olemassa olevaan musiikilliseen arvopohjaan ei vielä ratkaisevasti ole muuttanut kokonaisuudelle olennaista sisältöä. Toiseksi, olen sitä mieltä, että afroamerikkalaisen sisältöperinteen kieltämisen ilmaisussa, joka kuitenkin on selvästi juuri jazzia, voi nähdä jonkinlaisena kulttuurillisena uuskolonialismina, jopa rasismina.

Huolimatta erilaisista persoonallisuuksistamme ja tyylillisistä painotuksistamme, ei mustan musiikin perinnettä kaikessa tekemisessämme voi kieltää. Rytminen ilmaisu, fraseeraus, monitasoinen ymmärrys timen synkronisoinnista ja musiikillinen kommunikointi jota käytämme, pohjautuu kaikki selkeästi afroamerikkalaiseen musiikkiperinteeseen. Jopa melodisharmoninen lähestymistapamme on lähes yksinomaan jazzmuusikoiden keksintöä. Eurooppalainen klassinen musiikki oli tärkeä vaikute jazzin muodolle ja harmonialle, mutta tonaalisuudenkin käsitys bop-aikakauden myötä on muokkautunut jazzissa täysin ominaiseen muotoonsa. Tästä huolimatta eurooppalaisissa instituutioissa ja mediassa arvostetaan liian vähän jazzin juuria. On myös paljon puhuvaa, että alkujaan juuri mustan rodun perinteen ollessa kyseessä, ei ilmiöiden keksijöitä välitetä kunnioittaa.

Olen huomannut, että eurooppalaiset muusikot ovat tunnistaneet uuden ajan alun ja tarttuneet hetkeen hieman liian innokkaasti. Tämä on ymmärrettävää, koska maailmanlaajuinen alkuperäisten jazzarvojen vesittyminen on todellakin avannut portin ilmaisulle, jonka eurooppalaiset muusikot ovat aina tunteneet enemmän omakseen. Ilmiö on johtanut myös meidän kannaltamme ilahduttavaan arvostuksen nousuun maailmalla. Eurooppalaistaustaiset muusikot kykenevät nyt hyötymään siitä, ettei musta perinne enää ole aivan pakollinen sisältö kaikessa jazzmusiikissa. Toisaalta, muusikoilta tuntuu mopo karanneen muutosten pyörteissä.

Näin hiljattain taitelijadokumentin, jossa yhtenä haastateltavista oli tunnettu kosketinsoittaja. Hän kertoi maansa kansanperinteen olevan musiikkinsa voimakkain innoittaja ja kuvaili intohimoisesti maansa luonnonmaisemia ja taustaa. Kun muusikko sitten lopulta sai esiintyä ohjelmassa, muistutti sointi looppitaustoineen enemmänkin jonkinlaista laimeaa versiota 1970-luvun funkjazz-tyylistä. En havainnut ollenkaan vaikutetta kansanmusiikista, eikä hän kuitenkaan maininnut sanallakaan mustaa perinnettä vaikutteekseen. Mistä tämä teeskentelyn tarve oikein kumpuaa? Miksi ihmeessä muusikot eivät voisi tunnustaa ottavansa vaikutteita mustasta perinteestä?

Taiteilijan on olennaista saada hyväksyntää ja huomiota tekemiselleen. Jonkinasteinen itsensä esilletuomisen tarve on siis hyvin ymmärrettävää. Minusta vain tuntuu, että luovat jazztaiteilijat ovat kenties menneet hieman liian pitkälle ja alentaneet rimaansa suosion tavoittelussaan. Näen tämän tapahtuvan kahdella tasolla; muusikot joko ratsastavat populistisilla trendeillä tai sekoittavat kosiskelevasti elementtejä muista musiikinlajeista (klassinen, etnomusiikki). Annan mielelläni tunnustusta eri musiikinlajien innovatiivisille yhdistämisyrityksille (sitähän jazzkin alkujaan edustaa!), mutta suhtaudun epäilevästi improvisoiviin esittäjiin, jotka ilman vahvaa sisällöllistä taustaa pyrkivät saamaan tekemiselleen korkeamman statuksen vain marginaalisilla jazzvaikutteilla. Ongelma kärjistyy, kun media huomioi pintapuolisen helposti lähestyttävän tekemisen kannustavasti, ja onnenonkijat saavat painoarvoa alan tulevaisuuden suhteen, koska jazzmuusikot populistisina ovat alkaneet itsekin hyväksyä mukaan pinnallisia ilmiöitä. Tämä kuulostaa ehkä vanhan ”jazzpoliisin” puheelta, mutta olen aidosti huolestunut rakastamani taidemuodon tulevaisuudesta. Mielestäni jazzmusiikin perusarvojen opettaminen ja kollegiaalinen velvoite taiteellisen substanssin ylläpitämisestä ovat olennaisia edellytyksiä musiikin tulevaisuudelle.

Kaikki taidemuodot, jazz mukaan lukien, ovat lähtökohtaisesti elitistisiä. Emme nykypäivänä kykene tekemään taiteestamme suurten massojen suosimaa menettämättä sen olennaista sisältöä. Kilpailu populäärimusiikin kanssa ei muutenkaan ole tarkoituksenmukaista, musiikkimme vaatii ratkaisevasti enemmän sisällön ymmärrystä ja keskittymiskykyä kuulijoilta.

Suomessa järjestettiin hiljattain kampanja, ”Taide kuuluu kaikille”. Humaanina ideana tämä kuulostaa ylevältä, mutta totuus on, että taide voi ”kuulua” vain niille, jotka ovat ennakkoluulottomasti valmiit lähestymään kaikkea uutta ja vastaanottamaan taiteellisen elämyksen. Taiteen tuottamiseen tarvitaan aina myös tekijä, jolla on riittävä taito ja näkemys luoda taideteos. Pelkkä käsityötaito ei riitä, eikä kehnosti toteutettu vahvinkaan näkemys. Tekemällä ”taidetta”, jota kaikki voisivat lähestyä, meistä tulisikin viihteentekijöitä. Suuret yleisömassat voivat olla haave, mutta elitistisen leiman uhallakin toivon, että jazzmuusikot säilyttävät uskonsa musiikin ainutlaatuiseen perinteeseen ja historiallisen taustaan. Olen vakuuttunut, että näille vahvuuksille jazzin tulevaisuuskin pitää rakentaa.

Liity keskusteluun: www.facebook.com/jazzfinland / www.facebook.com/groups/jazzkahvit/
Twitter: #jazzpresso

Kirjoittajien mielipiteet ja ajatukset Jazzpresso-sarjassa ovat henkilökohtaisia, eivätkä edusta Suomen Jazzliiton hallituksen, työntekijöiden tai jäsenten mielipiteitä. 

Kommentoi