Kohti vapaata sooloilua ja yhteisiä säveliä

entry-image

Seuraavaksi Jazzpresso-sarjaan kantaa kortensa kekoon pianisti Jussi Fredriksson. Turkulainen Fredriksson edustaa nykypäivän suomalaista jazzammattilaisuutta parhaimmillaan - tai pahimmillaan - tuottaen tapahtumia, pyörittäen levy-yhtiötä ja ollen aktiivisesti mukana musiikkipoliittisessa keskustelussa. Fredriksson ei ole huolissaan perinteiden kuolemisesta kotimaisessa jazzmusiikissa, mutta taiteellisen vapauden turvaaminen mietityttää.

Otan nöyrin mielin haasteen vastaan kirjoittaa omia näkemyksiäni jazzmusiikista kahden suomalaisen jazzin jättiläisen, professori Jukkis Uotilan ja saksofonisti Jukka Perkon jälkeen. Toiveeni oli jo Jazz Finland –sivuston perustamisvaiheessa, että mukaan saataisiin jossain vaiheessa myös journalistista sisältöä. Jazzmusiikista kirjoittaminen on ollut Suomessa toistaiseksi valitettavan vähäistä, ja pidän tuoretta Jazzpresso-sarjaa erinomaisena lisänä tälle kentälle. Parhaat asiat toteutuvat usein pitkäjänteisen työskentelyn tuloksena. Voin vain kuvitella kuinka paljon hienoja ajatuksia jazzmusiikista täällä on kasassa parin vuoden päästä, kun kahdeskymmenes Jazzpresso-kirjoittaja viimeistelee oman tekstinsä.

Jukalle kiitokset haasteen heittämisestä ja Jukkikselle keskustelun avauksesta. Artikkelit esittelivät ansiokkaasti kahden hienon taiteilijan näkemyksiä ja herättivät paikoin vilkastakin keskustelua. Uotilan kirjoitus vei keskustelua varsin tunnepohjaiseksi, ja valitettavasti itse asiat jazzmusiikin perinteiden säilymisestä ja merkityksestä jäivät jälkipuinneissa hieman varjoon. Monenkirjavat reaktiot osoittivat kuitenkin jazzmusiikille olevan laajaa kiinnostusta, ja kaiken tekemisemme moottorina toimiva intohimo jazzmusiikkia kohtaan on tekijöissä vahvasti tallella. Perinteiden vaaliminen ja niiden varaan rakentuva substanssi ovat myös omasta mielestäni tärkeitä teemoja nopeasti pirstaloituvalla taidekentällä. Perko onnistui mielestäni hyvin kuvaamaan nykytilan monimuotoisuutta. Musiikin ammattilaiset ja kuluttajat ovat hyvin nopeatahtisen murroskauden keskellä, ja kevyiden johtopäätösten välttäminen alati muuttuvassa tilanteessa on viisasta. Keskeneräisyydessä on ihan hyvä olla. Tosiasioiden hyväksyminen ja vanhempien kollegojen optimistinen suhtautuminen tulevaan kannustaa meitä nuorempia muusikoita eteenpäin.

Ensimmäisestä Jazzpresso-kirjoituksesta seurasi myös hyviä ulostuloja, joihin Perko onnistui tarttumaan omassa artikkelissaan. Jazzmusiikin esteettis-filosofissa keskusteluissa oikean ja väärän löytäminen on myös omasta mielestäni mahdotonta, joten tästä aiheesta keskustelu ei ole itselleni kiinnostavaa. Jukka kuvasi myös onnistuneesti, miten tarinankerronta nykypäivänä siirtyy seuraaville muusikkosukupolville. Nuorta polvea ei enää ohjata ylhäältä vaan vierestä. Tällä ilmiöllä on sekä hyvät että huonot seurauksensa. Ongelmista huolimatta vallitseva tila on väistämätön ja sen kanssa on opittava elämään. Kyse ei ole mielestäni millään lailla arvostuksen puutteesta auktoriteetteja kohtaan vaan puhtaasti vuorovaikutuskulttuurin muuttumisesta yksilön mahdollisuuksia korostavaan ja aidompaan suuntaan.

Aiemmilla kirjoittajilla on itseäni paljon pidempi ura takana, joten luonnollisesti oma perspektiivini taiteilijana on kapeampi. Olen kuitenkin toiminut jazzmuusikon työni ohessa varsin laaja-alaisesti jazzmusiikin kentällä, ja minulle on muodostunut hyvä käsitys tämän päivän jazzmuusikkouden ja -tuottamisen realiteeteista. Tämä artikkelisarja käynnistyi professori Uotilan huolestuneella historiaan keskittyvällä kirjoituksella. Jukka Perko kuvaili tämän päivän taiteilijan elämää omasta näkökulmastaan. Itse vastaan Perkon osoittamaan haasteeseen kirjoittamalla omista näkemyksistäni liittyen jazzmusiikin lähitulevaisuuteen historiaa unohtamatta.

Perinteistä

Taideyliopiston Sibelius-Akatemia pitää ansiokkaasti huolta jazzmusiikin perinteiden ylläpitämisestä, ja oman kokemukseni mukaan jazzmusiikin afroamerikkalainen arvoperimä on suuressa arvossa nuorten jazzmuusikoiden keskuudessa myös Sibelius-Akatemian ulkopuolella. Nykypäivän laajasta musiikillisesta tyylikirjosta huolimatta en olisi siis lainkaan huolissani perinteiden kuolemisesta ainakaan Suomessa. Eurooppalaisella kentällä olen tosin joskus kuullut suomalaisia artisteja kritisoitavan liian amerikkalaisesta soundista. Tämä tuntuu järjettömältä puhuttaessa nimenomaan Pohjois-Amerikasta lähtöisin olevasta musiikkityylistä. Uskon kuitenkin, että nuori kansainvälinen jazzsukupolvi, mukaan lukien muusikoiden lisäksi jazzalan tuottajatahot, on musiikillisesti sivistyneempi ja avarakatseisempi, ja näistä puolin ja toisin ylläpidetyistä vastakkainasetteluista päästään eroon. Suomalaisartistien kansainvälistymisellä voi hyvinkin olla tärkeä rooli tässä kehityksessä. Ylipäätään kansallisten piirteiden alleviivaaminen taiteen tekemisessä on jo lähtökohtaisesti rajoittavaa, ja siihen ei mielestäni tulisi millään tavalla kannustaa. Markkinointimielessä toki esimerkiksi monille eksoottinen suomalaisuus tai skandinaavisuus saattaa olla joskus eduksi. Markkinointi ja taiteen tekeminen ovatkin kaksi täysin eri asiaa, mihin aiheena palaan myöhemmin uudelleen kirjoittaessani populismista.

Pirstaleisuudesta ja syväkairauksesta

Jukka Perko käytti omasta jazzmusiikin opiskelustaan osuvasti sanaa syväkairaus. Hän on onnistunut porautumaan bebopin syvimpiin kerroksiin ja saa tämän musiikin resonoimaan upeasti myös nykypäivässä. Uskon, että vastaavan kaltainen tapa opiskella instrumentin hallintaa ja historiaa tulee myös jatkossa olemaan perustana taiteellisesti merkittävälle ilmaisulle. Pinnallinen tyylien yhdisteleminen tulee varmasti tulevaisuudessa vielä yleistymään, mutta olen varma että syväkairaus tulee myös pysymään muodissa. Siitä voi tulla jopa vastaava retroilmiö kuten vaikkapa vinyylien suosion kasvusta. Voima tarvitsee tässäkin asiassa parikseen vastavoiman.

Onnekseni innostuin itse jazzmusiikista ennen musiikin jakelun digitalisaatiota. Tuona aikana loin tiiviin suhteen itselle läheiseen musiikkiin, ja tunneside näihin levytyksiin ei ole vuosien varrella haalentunut, päinvastoin. Samaa en voi valitettavasti sanoa viimeisen kymmenen vuoden aikana löytämistäni levyistä ja artisteista. Huomasin joitain vuosia sitten musiikin kuuntelutottumuksieni häiriintyneen pahasti suoratoistopalvelujen takia. Vahvaa tunnesidettä musiikkiin ei enää syntynyt samoin kuin aiemmin. Materiaalin runsaus, saatavuus ja käytännössä ilmaisuus tyrmäsivät minut. Reagoin tähän musiikkiemotionaaliseen tyrmäykseen hankkimalla kotiin ainoastaan LP-soittimen, ja muutaman levyä. Vinyylit tulee kuunneltua alusta loppuun ilman häiriöitä, kun turha klikkailu ei ole mahdollista. Tämä taktiikka toimi minulle erittäin hyvin, ja loinkin pian pariin itselle uuteen levyyn erityisen suhteen. Uskon että syvällinen tunneside levytyksiin on jazzmuusikolle kaiken oppimisen perustana, ja tätä suhdetta on tärkeää vaalia tavalla tai toisella.

Halusimme sitä tai emme, globalisaatio sekä internetin luoma informaatiotulva ja sananvapaus ovat väistämättömiä. Mielipiteitä nousee pinnalle juuri niin paljon kuin löytyy halukkaita ilmaisemaan itseään. On selvää, että kaikki kannanotot eivät ole yhtä merkittäviä. Siksi informaatiotulvan keskellä lukutaito saa aivan uuden merkityksen. Perinteisen ja sosiaalisen median lukutaito vaatii seuraajiltaan harjaantumista ja kärsivällisyyttä, jotta lukija löytää haluamansa sisällön ja valtavan materiaalin kriittinen tarkastelu onnistuu edes jotenkuten. Esimerkiksi Facebookissa käydään monesti loistavia keskusteluja, mutta toisaalta kommunikointi on usein verkossa umpisurkeaa. Asioiden oleellisen ytimen löytäminen ja tiivistäminen ovat aikamme tärkeitä taitoja sekä musiikissa että ihmisten välisessä kommunikaatiossa.

Populismista ja taiteellisesta riippumattomuudesta

On mielestäni selvää, että taiteen tulee jollain tasolla resonoida ympäröivässä yhteiskunnassa. On toisaalta yhtä tärkeää säilyttää taiteen itseisarvo riippumatta ulkoisista tekijöistä. Nämä kaksi seikkaa tasapainoilevat myös jazzmuusikon arjessa, eivätkä kumpikaan sulje toisiaan pois. Mielestäni ratkaisu on yksinkertainen. Taiteilijalla tulee olla täydellinen itsemääräämisoikeus taiteensa suhteen, ja taiteilijaa ympäröivän verkoston tehtävä on saada taideteos resonoimaan mahdollisimman hyvin yleisölle.

Pian 200 hienoa yhtyettä Flame Jazz –konserttisarjaan buukanneena olen vakuuttunut, että ainakaan Suomessa taiteellista tekemistä ei ohjaa populismi tai yleisön kosiskelu. Tuntemani artistit soittavat korkealla tasolla juuri sitä musiikkia mitä sydän sanoo. Toiset osaavat markkinoida itse musiikkinsa paremmin kuin toiset, ja ilokseni entistä useammin muusikot ymmärtävät delegoida markkinoinnin ja viestinnän alan ammattilaisille. Tämä ei suinkaan ole populismia vaan puhdasta maalaisjärjen käyttöä. Markkinoinnista huolehtiminen tavalla tai toisella osoittaa mielestäni artistilta halukkuutta todella omistautua taiteilijan uralle. Selviytyminen taloudellisesti todella haastavalla alalla vaatii onnistumista kaikilla tekemisen tasoilla, ja siksi päivätyöt kutsuvat meistä suurinta osaa, itseni mukaan lukien.

Suurimmalle osalle meistä jazzmuusikoista taiteellinen vapaus on utopiaa. Vaikka tekisimme juuri taiteellisen visiomme mukaista musiikkia, liian suuri osa arkipäivästämme kuluu muuhun kuin taiteelliseen työskentelyyn. Tunnit eivät yksinkertaisesti riitä, mikä laskee väkisinkin tekemisen tasoa. Vallitsevissa olosuhteissa jazzmuusikoiden on itse pyrittävä tekemään muutosta alamme rakenteisiin, koska kukaan muu ei sitä puolestamme tee.

Suomen Jazzliitto on osoittanut dynaamisuutta jazzalan ammattilaistoiminnan vahvistamiseksi. Jazzliitto onkin luontevin yhteistyötaho ajaessamme eteenpäin kaivattuja rakennemuutoksia. Kulttuuripolitiikkamme on kansainvälisessä vertailussa jälkeenjäänyttä, ja jazzalan puutteelliset rakenteet tekevät ammattimaisen työskentelyn lähes mahdottomaksi. Suomesta löytyy vain kourallinen jazzmuusikoita, joilla on mahdollisuus tehdä tinkimättömästi taidettaan täysipäiväisesti. Ongelmaa voidaan hyvin verrata huippu-urheiluun. Kansainväliselle huipulle nousee ainoastaan täysipäiväisesti harjoittelevia ammattilaisurheilijoita, joiden ympärille rakennetut tukijärjestelmät antavat urheilijalle täyden työrauhan. Mielestäni on sivistysvaltion eduksi luoda myös parhaille taiteilijoilleen mahdollisuudet tehdä oman visionsa määrittelemää taidetta. Urheilu ja taide ovat ehkä niitä kustannustehokkaimpia Suomi-brändin rakentajia. Toivon mukaan myös Arkadianmäellä ymmärretään tulevalla kaudella, että rohkeasti sisältökeskeiseen kulttuurin sijoittaminen ei ole menoerä vaan kannattava sijoitus.

Vuorovaikutuksesta

Koin itselleni hyvin läheiseksi Perkon ”etsivät ajatukset” sekä jazzmusiikin keskeneräisyyden hyväksymisen yhdistettyinä sisäiseen jämäkkyyteen. Välillä tuntui jopa tylsältä olla niin monesta asiasta samaa mieltä. Oli vähäpätöinen tunnereaktioni sitten mikä hyvänsä, Jukan erinomaisilla oivalluksilla täytetty teksti herätti monia ajatuksia eteenpäin jalostettavaksi. Periaatteellinen kapinointi ei johda mielestäni hyviin tuloksiin, joten en lähde sitä tässäkään yhteydessä väkisin harrastamaan. Yleisesti ottaen normaaliin vuorovaikutukseen kuuluvat erilaiset mielipiteet, ja kokemukseni mukaan me suomalaiset emme ole hyviä olemaan eri mieltä. Erimielisyyksien keskellä työskentely pitäisi olla meille perustaitoja, joiden varaan rakennetaan tekemisen ja kommunikaation ylempiä tasoja. Harmillisen usein keinot ja halu tehdä yhteistyötä loppuvat ensimmäisen konfliktin myötä. Tästä tulee mieleen, että haluammeko edes todella menestyä? Luin hiljattain Vasemmistonuorten sekä Kokoomusnuorten puheenjohtajien Li Anderssonin ja Susanna Kosken väliseen kirjeenvaihtoon perustuvan kirjan Punavihreä ja sinivalkoinen. Olin vaikuttunut kirjoittajien tavasta olla toista kunnioittavaan sävyyn täysin eri mieltä lähes kaikesta.

Jazzyhteisön yhteiset tulevaisuuden tavoitteet pitäisi asettaa huomattavasti nykyistä korkeammalle, ja tavoitteiden saavuttamiseksi tarvitaan aivan uudenlaista vuorovaikutus- ja toimintakulttuuria. Suomen Jazzliiton luoman Jazz Finland –konseptin alle on nopeassa ajassa syntynyt monenlaista positiivista yhteisöllisyyttä. Hyvää energiaa on paljon liikkeellä ja uskon, että suomalainen jazzkulttuuri tulee tekemään suuria harppauksia lähitulevaisuudessa sekä kotimaassa että kansainvälisellä kentällä. Tulokset jäävät kuitenkin saavuttamatta, mikäli emme opi työskentelemään väistämättömien erimielisyyksien keskellä. Yhteistyötaitojen merkitys korostuu tulevaisuudessa entistäkin pirstaleisemmalla kentällä.

Yhteistyöstä

Aloitellessani työskentelyäni jazzmusiikin ammattilaisena huomasin pian, että tiiviistä muusikkoyhteisöstä huolimatta kollegat pyrkivät etenemään urillaan lähes aina yksin. Verkostojen puuttuessa tekeminen vaikutti usein kovin tehottomalta. Jazzalan puutteelliset rakenteet eivät tarjonneet mahdollisuutta toimia jazzmuusikkona itseäni tyydyttävällä tavalla, joten päätin taiteellisen toimintani lisäksi alkaa vaikuttaa myös alaa ympäröiviin rakenteisiin. Mukanaolo jazzalan organisaatioiden kehitystyössä on saanut minut vakuuttumaan, että tässä ajassa tarvitsemme entistä vahvempia katto-organisaatioita huolehtimaan yksilöiden eduista. Yksittäisen toimijan on informaatiotulvan keskellä entistä vaikeampaa saada ääntään kuuluville, joten tarvitsemme yksilön avuksi suurempia äänitorvia.

Jazzalalle kovasti kaivattua yhteisöllisyyttä on ilokseni viime aikoina alkanut syntyä. Ruohonjuuritasolla rakennetaan artistikollektiiveja, pieniä levy-yhtiöitä, jakeluverkostoja, yhteispromootiota, agentuuritoimintaa, klubikonsepteja ja konserttisarjoja. Suomen Jazzliitto on vahvistanut rooliaan jazzalan katto-organisaationa, ja Jazzliiton luoma Jazz Finland –konsepti on koonnut sekä symbolisella että konkreettisella tavalla jazztoimijat etsimään yhteisiä tavoitteita ja toimintamalleja. Rakenteita on siis jo pystyssä, ja seuraavaksi odotamme julkisen sektorin rahoittajien reagoivan dynaamisen jazzalan ponnistuksiin. Tosiasia on, jazzin rahoitus on edelleen erittäin vähäistä suhteessa moniin muihin taidealoihin. Erityisesti säännöllisen konserttitoiminnan järjestäminen on jäänyt kulttuuripolitiikassa lähes kokonaan paitsioon. Kansainvälisessä vertailussa Suomi on tässä asiassa todellinen peräkylä. Meillä ei ole yhtään taloudellisesti vahvasti tuettua kansainvälisen tason jazzestradia. Tästä johtuen olemme myös eurooppalaisten jazzklubiverkostojen ulkopuolella, mikä vaikeuttaa dramaattisesti suomijazzin kansainvälistymistä ja vientiä. Pelkän vienninedistämisen sijasta meidän tulisi keskittyä myös tuontiin. Tuomalla kansainvälisiä artisteja Suomeen luomme arvokkaita kontakteja ja samalla rikastamme omaa kulttuurikenttäämme. Samojen kontaktien avulla toteutamme luontevasti artistivaihtoa, jonka myötä liikkuvuutemme ja tunnettuutemme ulkomailla kasvaa merkittävästi.

Kansainvälistymisestä

Suomijazz on kautta historian ollut maailmalla suhteellisen tuntematon termi. Yksittäisiä menestyjiä toki löytyy kuten aikaisemmat Jazzpresso-kirjoittajat Uotila ja Perko ja vaikkapa Iiro Rantala, Timo Lassy ja Verneri Pohjola. Yksittäiset menestystarinat ja nuorten suomalaisartistien hyvä menestys kansainvälisissä kilpailuissa ovat luoneet illuusion kansainvälisesti menestyvästä suomijazzista. Ammattimuusikon näkökulmasta katsottuna menestys tarkoittaa kuitenkin säännöllistä konserttitoimintaa, ja valitettavasti suomalaisartistit kiertävät edelleen maailmalla todella vähän. Suomijazzin kansainvälistyminen on toistaiseksi ollut kautta linjan sattumanvaraista, lyhytjänteistä ja kokonaisuudessaan tehotonta. Menestys nojaa liikaa vain taiteilijoiden omaan aktiivisuuteen, joskin sitäkin luonnollisesti tarvitaan.

Viime aikoina olemme kuitenkin ottaneet positiivisia askelia kohti uudenlaista vuorovaikutus- ja yhteistyökulttuuria. Kansainvälisistä ponnistuksista hyvänä esimerkkinä oli viime vuonna järjestetty Jazz Finland –festivaali, joka keräsi suomalaisartistit ja muut alan toimijat ennenkuulumattomalla tavalla yhteiseen rintamaan. Jazz Finland –brändi osoitti tarkoittavansa juhlapuheiden sijasta toimintaa, ja uusia hienoja hankkeita on jo konseptin puitteissa vireillä. Lisäksi kentälle on tullut suomijazzin kansainvälistymiseen keskittyviä yrityksiä, joiden toimintaa pyritään edistämään yhteistyössä Jazzliiton ja Music Finlandin kanssa. Myös kansainvälistyminen tarvitsee resursseja, joten toivon julkisen sektorin reagoivan jazzalan dynaamisuuteen pian myös tällä rintamalla. Pöytä on katettu päättäjille monella suomijazzin sektorilla, joten eiköhän myös tuloksia pian saada.

Korkeatasoinen suomijazz ansaitsee tulla kuulluksi ympäri maailmaa. Rinnakkain kulkeva taiteellinen ja tuotannollinen osaaminen pitää olla kansainvälistä kärkeä. Haluankin haastaa seuraavan kirjoittajan esittelemään näkemyksiään kansainvälistymisestä ja siihen liittyvistä haasteista ja mahdollisuuksista.

Teksti: Jussi Fredriksson
Toimitus: Raisa Siivola
Kuva: Tero Ahonen

Kommentoi