Etsiviä ajatuksia jazzin keskeneräisestä luonteesta

entry-image

Professori Jukkis Uotila pohti jazzmusiikin perinteen muuttumista ja mahdollista “vesittymistä“ Jazzpresso-sarjan avauksessa. Sanansa hän osoitti nimenomaan saksofonisti/pedagogi Jukka Perkolle. Perko luotaa nyt sarjan toisessa osassa ajatuksiaan jazzin moniäänisen tarinan tiimoilta, peilaten historiaa nykypäivään.

Professori Jukkis Uotila pohti jazzmusiikin perinteen muuttumista ja mahdollista “vesittymistä“ Jazzpresso-sarjan avauksessa 30.1.2015. Sanansa hän osoitti nimenomaan saksofonisti/pedagogi Jukka Perkolle. Perko luotaa nyt sarjan toisessa osassa ajatuksiaan jazzin moniäänisen tarinan tiimoilta, peilaten historiaa nykypäivään. Uotilan kirjoitus herätti vahvoja tunteita ja mielipiteitä sosiaalisessa mediassa ja Perko vastaa omalta osaltaan kirjoituksessaan myös muun muassa Facebookissa esitettyihin kannanottoihin. Perko haastaa kirjoituksellaan seuraavan kirjoittajan miettimään jazzalan voimien yhdistämistä rakentavaan suuntaan. Seuraava Jazzpresso-haaste on heitetty kotimaiselle jazzin monitoimimiehelle, jolla on vankka kokemus niin muusikkoudesta kuin taiteen “arkipäiväisestä” tuotannosta ja rahoituksesta. 

 

 

 

Etsiviä ajatuksia jazzin keskeneräisestä luonteesta

Suuri kiitos professori Jukkis Uotilalle Jazzpresso-sarjan avauksesta ja haasteesta kirjoittaa omia ajatuksiani esiinnostetuista aiheista. Nämä aiheethan ovat meidänkin välisissämme keskusteluissa olleet läsnä jo aiemminkin. Kuten eräs kollega nettikeskustelussa ansiokkaasti totesi: “johtuen jazzaiheiden esteettis-filosofisesta luonteesta, niistä voi onneksi keskustella lähes loputtomiin pystymättä kuitenkaan aukottomasti todistamaan jotain näkökantaa oikeaksi tai toista vääräksi”. En siksi pohdinnoissani tahdokaan pysyä meidän professiomme erityisilmiöiden sisällä, vaan johkaannun helposti niistä kauas, perimmäisten kysymysten äärelle.

Olen Uotilan kanssa samoilla linjoilla siitä, että jazz on käsitteenä ikäänkuin levinnyt käsiin. Se ei sanana kuvaa enää mitään tiettyjä ominaispiirteitä, vaan toimii parhaimmillaankin vain suuntaa antavana yleiskäsitteenä. Tästä muodostuu toisinaan ongelmallisia tilanteita ja se vaikeuttaa mielikuvan muodostamista ja kokonaisuuden hahmottamista tästä rakastamastamme musiikinlajista. Kuitenkin lienee selvää, että olisi vielä monin verroin ongelmallisempaa alkaa rajoittaa sitä, ketkä voivat kutsua musiikkiaan jazziksi ja millä perusteilla. Yhtä lailla vaikeaa, ellei mahdotonta, on se, että tiettyjä ominaispiirteitä omaavaa musiikkia tulisi kutsuttaman jazziksi vaikkei sen esittäjät syystä tai toisesta niin haluaisikaan. Rajatussakin mielessä hahmotettava jazzyhteisö on tänä päivänä niin laaja ja kirjava, että olisi mahdotonta päästä riittävään yksimielisyyteen musiikin luokittelukriteereistä ja siitä kuka tai ketkä päätäntävaltaa näissä asioissa käyttäisivät. Energian säästämiseksi ja yhteisön jäljellä olevan yhtenäisyyden säilyttämiseksi meidän kannattaa mielestäni hyväksyä nykyinen, hyvin monimielinen asiaintila.

”Mitä tapahtuu jazzin afroamerikkalaisille arvoille tulevaisuudessa?” Hyvä kysymys, Jukkis. Valistunut arvaukseni on, että eivät ne ainakaan kuole. Ehkä niistä ei enää tulevaisuudessa ole niin universaaliksi soiton yleisstandardiksi tai oppilaitosten keskeiseksi oppisisällöksi kuin mitä toivoisit. Aina tulee silti olemaan soittajia, jotka kokevat ilmaisun tämän tradition keinoin omakseen ja kokevat siitä merkityksellisyyttä. Minä ja Jukkis, joka taasen erästä kollegaa lainaten ”on maailman paras verbalisoimaan jazzin vaikeasti selitettäviä ilmiöitä” voimme vain tehdä osamme ja välittää tätä rakkauttamme lajiin eteenpäin keikoilla ja oppilaitoksissa. Lopulta kuitenkin se, miten laajasti jazz ja esim. sen eteenpäin välitetty afroramerikkalainen arvoperimä tulevat resonoimaan tulevaisuuden soittajien ja kuulijoiden keskuudessa, ei ole kenenkään kontrollissa. Se on ihmisen osa ja hyvä niin. Meidän pitää tyytyä tekemään parhaamme ja toivoa sen tuottavan hedelmää. Itse asiassa haluan tässä yhteydessä esittää Jukkikselle toiveeni siitä, että olisi hienoa, jos muutkin kuin Taideyliopiston Sibelius-Akatemian jazzmusiikin aineryhmässä opiskelevat voisivat päästä laajasti osalliseksi hänen ainutlaatuisesta annistaan opettajana, vaikka oppikirjan muodossa. Uotilan tietotaito ja sparraamiskyky on ollut niin monelle nuorelle soittajalle, itseni mukaan lukien, uskomattoman tärkeässä roolissa muusikkona kehittymisen kannalta.

Tarina on aina kertojalle ja kuulijalle yhtä totta

Itseäni auttaa monimielisyyden hyväksymisessä asian tarkastelu laajemmassa, kulttuurin siirtämisen historiallisessa kontekstissa. Olen saanut oppia, että pisimmän ajan ihmiskunnan historiassa kulttuuri on siirtynyt nuotiotulien ympärillä kerrottuina tarinoina. Näin siirtyneet tarinat ovat luonnollisesti muuttaneet muotoaan pikkuhiljaa, kun niitä on kerrottu sukupolvelta toiselle ja käännetty eri kielille. Emme siis voi tässä katsannossa perustellusti määrittää jotain tiettyä leikkauspistettä, jossa tarina olisi ollut juuri se oikea, vaan tarina on ollut joka kerta yhtä paljon totta niille ihmisille, joille se on kerrottu.

Emme myöskään voi arvioida milloin tarina on tai on ollut parhaimmillaan (nk. kultakausiajattelu), koska emme tiedä tulevasta. Vaikka se ei nyt mielikuvitukseemme mahtuisikaan, niin jazzin varsinainen kultakausi voi olla vasta tulossa, olivatpa kultakauden määrittelyn kriteerit sitten vaikka levinneisyys, soittajien ja kuulijoiden määrä tai joidenkin tyylillisten erityispiirteiden kehittyneisyys. Se, että tallenteet ja nuottikirjoitus mahdollistavat meille nykyihmisille tarinan eri versioiden vertailun, sekoittaa tätä evoluution ilmiötä, mutta ei kuitenkaan pohjimmiltaan muuta sitä.

Jokin tyyli vetoaa toisia enemmän ja niin jotkut muusikot haluavat keskittyä tietyn, menneen aikakauden tyyliin ja halutessaan muodostavat keskenään samanmielisten yhteisön. Itseasiassa 1920 - 1930 -lukujen jazzin harrastajat ovat ratkaisseet "jazz"-termin monimerkityksellisyyden aiheuttaman pulman oivallisesti ja antaneet tämän aikakauden jazzille nimen "classic jazz". Koska vaikuttaa siltä, että "mainstream jazz" -termikään ei oikein enää palvele tarkoitustaan nimenä, niin mikä estäisi meitä kutsumasta afroamerikkalaiseen soittotapaan vahvasti pohjaavaa jazzia myös jollain uudella nimellä, jotta se erottuisi muusta?

Uudistuva media tuo yhä enemmän ääniä kerrontaan

Tämä historiallinen ja edelleen toistuva kulttuurin siirtymisen evoluution vääjäämätön kulku ei tietenkään estä meitä rakastamasta jazzin tarinan jotain versiota enemmän kuin toista. Niin minä ainakin teen. Meidän tulee silti ymmärtää, että kysymys on tällöin siis mieltymyksistä ja mielipiteistä. Tunteisiin pohjaavia mielipiteitä on meillä kaikilla ja tänä päivänä niitä esitetään täysin estottomasti erityisesti sosiaalisella mediassa ja kommenttiosioissa. Jälki ei olekaan siksi aina kovin kaunista. Mielestäni kuitenkin yhteisössä arvostetussa asemassa olevien, kuten Jukkiksen, mielipiteitä tulee kuunnella erityisellä kunnioituksella. Siksikin, että yhteisön arvostamilla ihmisillä voidaan olettaa olevan asioista pelkkää mielipidettä laajempi näkemys, joka on muodostunut pitkän kokemuksen kautta ja katsoo asioita laajemmin ottaen huomioon eri muuttujia.

Meille jazzmuusikoille on itsestään selvää, että improvisointi on musiikin tulkinnan peruslähtökohtia. Sitä voidaan kutsua myös tuotannon tavaksi. Niin myös se, että yhdessä musisoidessamme ei ole tapana sopia kaikkea valmiiksi vaan monia asioita tulee jättää viime hetken ratkaisujen varaan, yhteisesti aistittaviksi. Nämä jazzille ominaiset tuotannon tavat ei kuitenkaan pitemmän päälle pysy ainoastaan musiikin sisällä vaan ikäänkuin valuvat sen ulkopuolelle vaikuttamaan muusikoiden keskinäiseen vuorovaikutukseen. Näin ollen myös jazzmuusikkojen sanomiset ovat myös usein aika improvisatorisia eikä niitä kannata ottaa kovin vakavasti. Huomaan itseni toisinaan haastatteluissa harhautuneeni aiheissa milloin minnekin ja unohtaneeni mainita jotain oleellista. Lukiessani muusikoiden haastatteluja poimin usein sieltä asioita oman tulkintani mukaan. Huomaan myös havaintojeni perustuvan siihen, kuinka tulkitsen ympäröivää todellisuutta ja mihin kiinnitän huomioni juuri sillä hetkellä.

Kannanotoissaan myöskään kaikki eivät aina onnistu pukemaan ajatuksiaan kovin jäsenneltyyn muotoon. Yksi luo itsestään sanoilla kuvaa, joka on hänen haaveensa, muttei vielä totta. Toinen ei uskalla paljastaa vaikuttimiaan. Toki pakan sekoittamiseksi joukossamme on myös useita hyvin tarkkaan ja perinpohjaisesti kantansa harkitsevia ja ilmaisussaan selkeitä, kuten Jukkis Uotila. Ei ole tarkoituksenmukaista, että kaikki kykenisivät tai edes haluaisivat kyetä toimimaan samalla tavalla. Tarvitaan siis lisää erilaisuuden ymmärtämistä ja sen aidosti hyväksyvää ilmapiiriä, uskoa siihen, että tämä ei ole meiltä pois.

Nykyinen jazzin pirstoutuneisuuden tila on mielestäni edellä mainitun evoluution sekä luovuuden hinta. Nopea uudistuminen on ollut, uskoakseni taiteenlajimme nuoruudesta johtuen, jazzin perinteessä aina vahvasti läsnä. Kun sen kavereiksi on vielä saatu meidän aikamme eksponentiaalisesti lisääntynyt individualismi sekä uusi teknologia, on tämä yhdistelmä suorastaan räjäyttänyt pelin.

Länsimaisen nykyihmisen innostusta, luovuutta ja tarvetta kokea asioiden kehittymistä ei voi juurikaan rajoittaa, varsinkaan yläpuolelta. Kehityksen helpoimmin havaittava muotohan on se, että jokin, joka on aiemmin ollut rajoitettua tai kiellettyä, ei sitä enää ole. On selvää, että läheskään kaikki yritykset risteyttää erilaisia kansallisia musiikin ominaispiirteitä jazzin elementtien kanssa eivät ole onnistuneet eikä niistä ei ole kehkeytynyt merkittävää musiikkia. Luovuuden pelin henki on usein iso hukkaprosentti. Aina kun kurotetaan johonkin uuteen, menetetään paljon vanhaa ja hyvää ilman takeita siitä, että tämä uusi olisi jollain tavoin parempaa tai edes yhtä hyvää - varsinkaan jos uutta arvioidaan vanhojen arvojen ja kriteerien pohjalta. Emme ole ensimmäinen emmekä viimeinen arvojen muuttumisesta huolestunut sukupolvi maailmanhistoriassa, eikä liioin jazz voi olla tämän ilmiön ulkopuolinen saareke.

Syvennymmekö yhteen tarinaan vai selailemmeko useita teoksia?

Olen pannut merkille viimeisen kymmenen vuoden aikana, että useimpien kohtaamieni jazzopiskelijoiden ja osin myös vanhempien kollegojen mielenkiinto liikkuu internetin laajan tarjonnan mahdollistamana eri musiikkityylien pinnalla horisontaalisuunnassa ja varsin nopeasti. Tästä juontuva uusi toimintatapa vaikutteiden keräämiseen on tyylillisesti lavea mutta ei usein pureudu syvälle kohteisiinsa. Todennäköisesti siksi, että se edellyttäisi ajan hengen vastaista pysähtymistä ja rajautumista tietylle alueelle. Koska toimintapa poikkeaa minulle tutusta tavasta reaktioni tästä on ollut jonkinasteinen tuskastuminen: ”Nykyajan nuoret eivät jaksa keskittyä mihinkään.” En ole kuitenkaan ihan suostunut tämän ensitulkintani valtaan vaan pyrkinyt kysymään itseltäni, mitä hyvää tässä uudessa tavassa voisi olla.

Minä porauduin aikoinani bebopiin ja Parkerin musiikin maaperään sen verran syvälle, että pystyin kairaamaan ilmoille pitkän ja kapean näytteen, jossa näkyvät kaikki jazzin maakerrokset peruskalliosta alkaen. Useimmat meidän aikamme nuoret ja kiihkeät tyypit ajattelevat ja toimivat tyystin toisin. Niinpä sama liike, joka minulla tapahtui bebopin kapealla alueella pystysuunnassa syvyyksiin tehdään nyt sivusuunnassa kaukaisuuteen, ja vieläpä säteittäin moneen suuntaan. Voimme verrata tätä uudenlaista vaikutteiden keräämistä vaikka litteisiin kiekkoihin. Laajalla alueella operoiden napataan kiekko sieltä ja toinen täältä. Kuitenkin kun ne laitetaan pinoon on se saman korkuinen kuin minun kairausnäytteeni, mutta laadultaan ja koostumukseltaan kirjavampi.

Voin perustellusti olla sitä mieltä, että sen sisältämät näytteet ovat pinnallisia tai ainakin satunnaisia oman näytteeni loogiseen koostuneisuuteen verrattuna. Siksipä Uotilan mainitsema populismi ja kosiskelukin voi käydä mielessä. Samaan hengenvetoon haluan todeta, että tämä uusi tapa tarjoaa hätkähdyttävän monipuolisesti rakennuspuita uudessa ajassa kenties paremmin resonoivalle ilmaisulle. Tarkasteltuani asiaa olen lopulta valmis myöntämään, että huolimatta tähän toimintatapaan liittyvistä lieveilmiöistä juuri tämän pintatasovaiheen kautta päästään siirtymään aidosti uudelle alueelle, missä taas uudelleen arvostetaan myös kapeita ja syviä kairauksia ja asioiden tutkimista pohjia myöden. Tulevaisuus on tässä meitä viisaampi.

Minä rakastan jazzin traditiosta erityisesti bebopia ja kunnioitan sen perinnettä. Mutta kun esitän Avara-yhtyeen ja Hannu-Pekka Björkmanin kanssa sävellyksiäni Antti Hyryn novelleihin, ei soitossani ole juuri mitenkään kuultavissa suuri rakkauteni ja kunnioitukseni Charlie Parkeriin. Silti se on olemassa ja leimaa kaikkia tekemisiäni, onhan nimenomaan nuoruuteni syväkairaus bebopiin ja eritoten Charlie Parkerin musiikkiin muuttanut aikoinaan nuoren elämäni ja on siksi tänäkin päivänä aina läsnä kun teen musiikkia. Näin ollen, jos joku kuulee vain tämän osan minun tekemääni musiikkia, on hänen mahdotonta tietää kaikkia perimmäisiä vaikuttimiani. Toinen taas kuulee Jazztet-yhtyeeni soittaman jazzstandardikeikan ja lukee sitten haastattelun, jossa hehkutan erityistä suhdettani virsi- ja kirkkomusiikkiin. Siksi nämä kummatkin tilanteet voivat ulkopuolisesta tuntua vähintäänkin ristiriitaiselta ilman laajempaa kokonaistietämystä. Kunnioituksen kohteet eivät näin ollen ole aina ulkopuolelta havaittavissa.

Miksi sitten haluan pitää munia kahdessa korissa ja soittaa perinteisen svengijazzin ohella musiikkia, missä ei kuulu Parker tai jazzin perinne, jos niitä kerran rakastan? Vaikea kysymys vastata tyhjentävästi, mutta koen, että ihmisenä en ole vain yhtä, vaan hyvin ristiriitaisesti koostunut. Minussa elävät kaikki ne asiat, jotka olen syntymässäni pyytämättäni saanut kuten geeniperimä, perhe ja minua ympäröinyt kulttuuri, eli talonpoikainen maailmanjärjestys, uskonto ja virret. Sekin on osa minua, että äärelleni ei aikoinaan pysähdytty oman itseni vuoksi vaan vasta sitten kun tein jotain erityistä. Näiden päälle tulevat ne asiat, joihin olen elämäni varrella tahtomattani törmännyt tai joiden äärelle olen tieten tahtoen hakeutunut imemään vaikutteita eli mm. jazz, Charlie Parker ja pesti Dizzy Gillespien big bandiin. Niinpä annan armon itselleni siinä, ettei minun tarvitse pystyä ilmaisemaan tätä kaikkea yhden musiikkityylin sisällä. Jollekin toiselle se saattaisi olla mahdollista, mutta ei minulle, ainakaan vielä. Siksi haluan ymmärtää myös muita, jotka etsivät joko innostuksissaan, keskeneräisyyttään tai päättämättömyyttään musiikillista totuuttaan eri tyylien viidakoista. Yhtä kaikki uskon, että vain yrityksen ja erehdyksen kautta on mahdollista löytää myös jokaisen yksilölliset vahvuudet, joiden varaan rakentamista pidän tänä päivänä kaikkein motivoivampana vaihtoehtona subtanssia omaavaa ilmaisua metsästettäessä. Kuten Charlie Parker totesi: “It’s just music. It’s trying to play clean and looking for the pretty notes.”

Kuka kuulee, kuka kuuntelee - ja kuka ymmärtää?

Kävin jokin aika sitten mielenkiintoisen keskustelun erään nykymusiikkiin suuntautuneen säveltäjän kanssa. Hän valitteli sitä, kuinka jazzkonserteissa solistit improvisoivat pitkiä sooloja olettaen, että ihmiset jaksavat niitä kuunnella ja seurata. Hänen mielestään jazz-soolot (en tosin tiedä mitä tai ketä hän oli kuunnellut) kuulostivat lähinnä turhalta kelailulta ja kuulijan kannalta ajanhaaskaukselta. Hänen säveltäjän näkökulmastaan on kuulijaa ja musiikkia kunnioittavaa, että harkitaan tarkoin jokainen soitettava tai laulettava nuotti sen sijaan että suolletaan ilmoille hetken mielijohteita. Menin tästä hiukan hämilleni. Vasta-argumentteja olisin toki voinut lähteä etsimään monestakin suunnasta kuten ”olet sattunut kuulemaan huonoa soittajaa”, ”olit väärällä fiiliksellä liikkeellä”, ”et ole riittävästi perehtynyt jazzimprovisaatioiden hienovireiseen muotokieleen antaaksesi siitä painavaa mielipidettä.” Päätin etsiä vastausta tällä kertaa muualta.

Hetken asiaa pohdittuani sain muotoiltua ajatuksen eräästä jazzin minulle keskeisestä elementistä, etsimisestä. Oivalsin juuri silloin, että minulle jazzissa on tärkeää lupa etsiä chorus toisensa jälkeen, epäonnistua ja etsiä taas uudelleen. Elää alueella, joka on reaalimaailmaa vapaampi aikapaineesta, tulosvastuusta ja riskianalyyseistä. Siksi haluan rohkaista oppilaitani ja kollegojani tekemään omia virheitään, oppimaan niistä, kehittämään väärässä olemisen taitoa ja ennen kaikkea yrittämään uudelleen. Niin paljon kuin rakastan svengiä, paljaan puhuttelevaa Coltranen soundia ja Cannonballin erehtymätöntä taimia, yhtä lailla rakastan ja janoan näitä ihmisyyden taitoja, jotka ansaitsevat tulla jaetuksi myös jazzmusiikin kautta. Joten jos jazzin muotokieltä tarvitsee muuttaa, että nämä tulisivat puhuttelevammin ilmaistuiksi ja resonoisivat laajemmin meidän ajassamme, mahdollistaen ihmisten kasvamisen paremmin omaksi itsekseen, muutettakoon sitä minun puolestani kernaasti.

”Hakeudu niiden seuraan jotka etsivät totuutta, ja karta niiden seuraa jotka ovat löytäneet sen”

(sanotaan usein tshekkiläisen kirjailijan ja poliitikon, Václav Havelin, sanoneen. Kuitenkin, sanonnan alkuperä on edelleen epäselvä, ja se liitetään niin Goetheen, Proustiin kuin Voltaireenkin, kuin myös vanhoihin uskonnollisiin teksteihin, mikä sekin omalta osaltaan kuvastaa tarinan muutosta ja totuuden määrittelyä. Toim. huom.)

Mitä tulee jazzin ja ylipäätään taiteen täyteen aukenevuuteen vain rajatulle ryhmälle, ymmärrän hyvin Uotilan kannan ja olen siitä yhtä mieltä. Kuitenkaan näkemykseni mukaan meidän ei tule etukäteen esittää vaatimuksia siitä kuka voi taidettamme lähestyä. Sen tulee olla lähtökohtaisesti kaikille avointa vaikkeivät he mahdollisesti tavoitakaan kaikkea meidän siihen lataamaamme sisältöä. Olen myös samaa mieltä Jukkiksen kanssa siitä, että substanssi tulee aina ensin. Kuitenkin samalla meidän tulee pyrkiä uusilla, entiseen nähden vaarallisilla ja tottelemattomilla tavoilla tuomaan musiikkiamme esiin.

Substanssi ja ajassa kiinni olevat esitystavat eivät mielestäni sulje toisiaan pois mikäli asiat tehdään taiten. Vain käyttäen ajassa kiinni olevia tapoja ja retoriikkaa asiamme aukenee laajemmin professiomme ulkopuolisille. Hyvänä esimerkkinä tällaisesta tavasta meidän maassamme pidän We Jazz -kollektiivin tapaa konseptoida konserttejaan ja tehdä tapahtumamainontaa. Professiomme ulkopuoliset ihmisethän viime kädessä ostavat konsertteihimme pääsyliput, hankkivat levyjä (tosin entistä vähemmän) ja myös usein päättävät taiteen ja jazzin julkisesta tuesta. Tähän tehtävään meidän tulee löytää joukostamme retoriikan virtuooseja ja valon sotureita pitämään isoa ja väreilevää ääntä musiikinlajimme ainutlaatuisuudesta. Sen sijaan vierastan vapaaehtoista “elitismi”-sanan käyttöä tässä yhteydessä. Se antaa helposti mielikuvan yläpuolelle asettumisesta ja provosoi keskustelua ongelmalliseen suuntaan. Puhuisin jazzista ennemmin marginaalimusiikkina. Siksikin, että koen sen alkuperän ja kaiken uudistumisen moottorina toimivan terveen tottelemattomuuden viihtyvän marginaalissa ennemmin kuin elitismissä.

Yhdessä leirinuotiolla jazzin tarinan äärellä

Olen tässä kirjoituksessani moneen kertaan todennut nykyisen asiantilan olevan pirstaleinen ja etsinyt siihen ymmärrettäviä ja hyväksyttäviä syitä. Olen perustellut, miksi paluuta entiseen ei ole. Haluan haastaa itseni ohella myös seuraavaa kirjoittajaa miettimään mitkä voisivat olla niitä arvoja, jotka voisivat toimia kokoavina tässä monenkirjavassa jazzyhteisössämme. Miksi jazzia ylipäätään kannattaa alkaa soittamaan ja harrastamaan? Mikä erottaa sen edukseen muista vaihtoehdoista? Vaikuttaa siltä, että musiikinopiskelijat ovat keskimäärin vastuuntuntoisia ja asiallisia, mutta voisiko jazzissa olla enemmän tilaa myös tottelemattomalle tavalle tehdä musiikkia? Onko se enemmän ihmisiä erottava vai yhdistävä voima?

Nämä ovat yhä tärkeämpiä kysymyksiä ajassa missä jazzille on kyllä arvostusta, muttei tiettyä määrää korvamerkittyä rahaa josta me sitten tappelisimme keskenämme. Meidän ajassamme on yhä enenevässä määrin erilaisia hankkeita, jotka hyvässä ja pahassa ovat samalla viivalla ja kilpailevat erilaisista nimilapuista huolimatta keskenään. Vaikka me taiteilijat olemmekin herkkänahkaisia, meidän pitää valmistautua vastaamaan maltillisen perustellusti kysyttäessä miksi jazzin ja taiteen ylipäätään pitäisi saada julkista tukea. Aidosti näiden kiusallisten kysymysten esittäjät kohtaamalla ja luomalla yhteyden saamme mahdollisuuden kertoa arvoistamme syvemmin, ja sitä kautta vaikuttaa. Sisäinen jämäkkyys on myös tarpeen, ettemme jää joukostamme löytyvien yksittäisten mielensäpahoittajien kampittamiksi.

Meidän tulee pystyä tulevaisuudessa entistä paremmin perustelemaan myös kovilla numeroilla ja tutkimustiedolla asiaamme. Vaikka epäilisimme jazzin syvimmän olemuksen olevan ikuisesti salattu, tarvitsemme lisää asiaamme tukevaa tutkimusta. Yksi esimerkkialue, jonka itse koen vahvaksi argumentiksi jazzin puolesta ovat yhteistyötaidot. Havaintojeni mukaan jazzyhtye on yksi mielenkiintoisimmista ja toimivimmista tiimimuodoista. Se kykenee toimimaan nopealla sykkeellä ja intuitiivisesti tiiviissä yhteistyössä kohti päämäärää, joka ei ole tarkkaan määritelty vaan kehkeytyy tekemisen myötä.

Me intuitiivisesti tiedämme, että tätä rakastamamme musiikkia sen eri muodoissa tarvitaan, vaikkeivät kaikki tätä tarvetta tunnistakaan. Meidän tulee siis ottaa askelia ja mennä kohti.

Teksti: Jukka Perko

Kommentoi